Hansakaupungin vuodenajat

Maailma tuli taas lähelle, jäät olivat lähteneet ja lokit huusivat rannalla. Odotettiin ensimmäistä laivaa etelästä, odotettiin maailman aukeamista.

 

Kevät

Kevät oli keskiajalla karu vuodenaika. Edellisen satokauden eväät oli suunnilleen syöty ja uutta satoa vasta odotettiin. Perunaa ei vielä tunnettu ja sen sijasta keittiöissä käytettiin naurista. Viimeisetkin nauriit nahistuivat jo kevättalvella eikä hyvin mennyt muillakaan vihanneksilla. Maitotuotteita oli huonosti saatavilla, sillä talvella navetassa joten kuten eläneet lehmät eivät paljoakaan lypsäneet, odotettiin vain uutta laidunkautta. Saatavilla oli lihaa, usein kunnolla suolattua ja kalaa, olihan meri taas auki ja kalastus sujui. Viljasta ei viljakaupan suurkaupungissa sentään ollut pulaa, mutta ruokapöytä oli sangen karu.

Kevättä juhlittiin kuitenkin toukokuussa Pyhän Walburgan päivänä. Silloin ratsastettiin tai vaellettiin kaupungista ympäröivälle maaseudulle ja tuotiin ”vihreä sisään”, eli tuoreita lehväksiä kodin koristeeksi. Tapa oli tullut Tallinnaan Keski-Euroopasta ja muista hansakaupungeista, joissa kevät toukokuun alkaessa oli jo pidemmällä.

Toukokuussa myös juhlittiin ja syötiin viimeisiä varastoja. Elämä siirtyi ilmojen lämmetessä taas ulos ahtaista sisätiloista ja kaupunki tavallaan heräsi talviunesta. Toukokuun tärkein juhla oli Touko-kreivin valinta. Siinä porvarillinen kauppakaupunki matki paremman väen eli aatelisten pitoja. Oli paraati, ratsukulkueita, musiikkia ja pitoja. Ja tietenkin valittiin Touko-kreivi ja Touko-kreivitär juhlien päähenkilöiksi. Samassa yhteydessä tarkastettiin porvarien kyky puolustaa kaupunkinsa muureja.

Tallinnalla oli oma piskuinen ammattisotilaiden sotaväki, mutta hädän hetkellä kaikkien kaupunkilaisten oli jo oman etunsa vuoksi oltava valmiita puolustamaan kaupunkiaan. Paras puolustaja muureilla oli jousimies ja jousiammunnan taitoa testattiin toukokuisella ”Papukaijan ampumisella”. Kirkkain värein maalattuun linnunkuvaan piti osua joko jalkajousella tai käsijousella. Helppo kilpailu ei ollut, sillä loppukilpailussa parhaat jousenkäyttäjät ampuivat lipputangon nokkaan kiinnitettyä pienikokoista maalia. Paras jousimies oli tietenkin ”jousimiesten kuningas” ja voittoa juhlittiin suurilla pidoilla.

Viimeiset suuret juhlat järjestettiin kiltataloissa helluntaina. Monipäiväiset helluntaijuomingit päättivät talvikauden ja seuraavan kerran kokoonnuttiin juhlimaan vasta syksyllä.

Jäät olivat lähteneet ja laivoja alettiin odottaa. Koko talven Tallinna oli ollut erityksissä ”suuresta maailmasta”. Toki reet kulkivat maanteillä ja Riiasta tai Narvasta tultiin Tallinnaan, mutta eteläisen Itämeren kauppakumppaneista ei laivoja tullut meren ollessa jäässä.

Sitten ensimmäiset laivat saapuivat. Nyt päästiin myymään talven aikana varastoihin ostetut viljatynnyrit ja saatiin jo kipeästi kaivattuja tarvikkeita. Tärkein oli tietenkin suola, sillä elintarvikkeiden säilömiseen oli olemassa vain kolme tapaa. Ne saattoi suolata, kuivata kuten riihikuiva vilja tai kapakala tai sitten hapattaa kuten hapankaali. Suolaaminen oli kuitenkin ehdottomasti toimivin tapa varastoida elintarvikkeita ja kaikkea suolattiin: voita, lihaa ja jopa vihannekset kuten suolakurkut. Suolaa siis tarvittiin paljon.

Laivat toivat etelästä myös raakarautaa, hienoja kankaita ja kaikkea mahdollista, mitä kaupungin käsityöläiset eivät itse pystyneet valmistamaan. Ennen kaikkea laivat toivat tullessaan uutisia ja tunteen siitä, ettei enää olla yksin ja eristyksissä.

Itämeren kuormajuhta oli hansakoggi ja sen keksiminen nosti Itämeren hansakaupungit ennen näkemättömään kukoistukseen. Olihan niitä laivoja ollut aina, mutta aikaisemmin perinteinen laiva oli ollut suuri avovene, viikinkien rahtilaivan knorrin perillinen.

Koggi oli oikea laiva, sen laidat olivat korkeat ja laivassa oli kannen alla ruuma, jossa tavarat pysyivät kuivina huonommallakin säällä. Hansakoggissa oli yksi masto ja siinä raakapurje. Laiva pystyi purjehtimaan takaa tulevissa tuulissa, mutta ei vastatuulissa. Tavallisesti purjehdittiin rannikon läheisyydessä ja yöksi laskettiin ankkuri. Jos tuuli kävi vastaiseksi, oltiin ankkurissa ja odotettiin.

 

Kesä

Kesällä tehtiin töitä. Juhlapäiviä eli vapaapäiviä oli harvakseltaan ja nekin juhlittiin yksipäiväisinä tapahtumina. Kaikilla oli kiire. Kaupunkilaisilla oli omia vihannesmaita, lehmät vietiin päivittäin laitumille Karja-katuja myöten Karjaportista, kaikkialla tehtiin ja touhuttiin. Kauppahuoneet elivät sesonkia. Talvella varastoitua viljaa myytiin eteenpäin ja omat varastot täytettiin tuontitavaroilla, jotka sitten myytiin niin Liivinmaan aatelisille kuin tavallisille kansalaisille. Käsityöläiset hankkivat raaka-aineita kultasepistä vaattureihin ja apteekkari täydensi lääkevalikoimansa.

Kesä oli työteliäisyydestään huolimatta myös vapauden aikaa. Paljon oleskeltiin ulkosalla ja ulkona ihmiset pystyivät edes vähän nauttimaan omasta rauhasta, asiasta josta talven aikana yhdessä huoneessa eläessä saattoi vain uneksia.

Jopa kauppiastaloissa elettiin talvella kamarissa, joka keittiön lisäksi oli tavallisesti ainoa huone, jota lämmitettiin. Oli ahdasta ja toisten ihmisten jatkuva lähellä olo joskus varmasti ahdisti. Kesällä saattoi nukkua vaikka aitassa ja ulkosalla sai olla omissa oloissaan. Kesällä elettiin täyttä elämää, tuoreesta ruuastakaan ei ollut pulaa. Talvella syötiin vilja-, liha- ja kalaruokia, usein suolatuista raaka-aineista. Kesä tuoreine kasviksineen kohensi kaikkien kaupunkilaisten terveyttä. Kesä oli Tallinnan parasta aikaa.

 

Syksy

Syksy alkoi tavallisesti Pyhän Martin päivästä. Sato oli korjattu ja ne eläimet, joita ei ajateltu ruokkia yli talven teurastettiin. Ruokaa oli yltäkylläisesti, liha oli tuoretta ja vihannekset vielä herkullisia. Syksyn runsautta juhlittiin kaikkialla niin aateliskartanoissa kuin maaorjien tölleissä.

Tallinnassakin kiireisen kesän jälkeen kauppaporvareilla oli syytä juhliin. Talvikauden avaus olikin Martinpäivän pidot, tai paremminkin usean päivän juomingit, joissa juotiin olutta ja syötiin hyvin perättäisinä päivinä. Vuoden vilkkain työsesonki oli takana, viimeiset laivat vielä uhmasivat syksyn vaihtelevia purjehdussäitä ja Tallinna alkoi hiljalleen valmistautua talveen.

Keskiajalla syksy oli varmasti mieluisin vuodenaika. Töitä oli vähemmän kuin kesällä, säät olivat vielä kohtuullisen lämpimiä ja ruokaa oli paljon. Syksyllä mentiin tavallisesti myös naimisiin, syksy oli yhdenlainen uuden alkamisen vuodenaika.

 

Talvi

Talvella Tallinna oli pimeä. Talikynttiläkin maksoi, vahakynttilästä nyt puhumattakaan. Oltiin sisällä ja tehtiin askareita, valoa antoi tavallisesti lieden avotuli ja tietenkin päreet. Kaduilla kuljettiin iltaisin soihtujen kanssa, katuvalaistusta ei ollut ja lyhtykin vaati sen kalliin kynttilän.

Kivitaloissa oli koleaa, sillä varaavia uuneja ei oltu vielä keksitty. Maamiehen savupirtti olikin talvella lämpimämpi asumus kuin vauraan kauppamiehen hieno kivitalo. Kauppamiehen konttoria valaisi ja lämmitti avotakka, pöydällä kynttilä ja ikkunan takana oli pimeä talvi-ilta.

Rekikelien alettua alkoi myös kaupankäynti. Liivinmaan kartanot myivät viljaansa Tallinnan kauppiaille. Viljatynnyrit nostettiin vinsseillä talojen ”vinteille”, asuinkerroksen yläpuolella oleviin varastokerroksiin. Keväällä ja kesällä ne sitten myytäisiin Keski-Eurooppaan.

Joulu oli kirkollinen juhla, sitä vietettiin asiaankuuluvan arvokkaasti, mutta talvikauden kohokohta oli laskiainen. Se oli vuoden tärkein juhlakausi. Kauppa oli hiljaista ja oli aika juhlia ennen paastoaikaa. Laskiaisjuhlat kestivät parisen viikkoa ja joka illalle oli jotain menoa: pitoja, tanssiaisia tai vain oluen juontia kiltaveljien kesken jonkin teeman ympärillä. Kauppiaiden Tallinna juhli ja piti hauskaa, syötiin ja juotiin ja oltiin iloisia.

Sitten alkoi suuri paasto, syötiin kalaa ja niitä vihanneksia, joita oli jäljellä. Paaston jälkeen alettiin odottaa kevättä. Jäiden lähtöä ja lokkien kirkumista. 

 

TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN

Lue lisää samasta aiheesta
Hansakaupungin vuodenajat