Hansa ja kaupunki
Pitkän jalan portin torni (Pika jala väravatorn) on yksi Tallinnan alakaupungista yläkaupunkiin vievistä reiteistä.
Tallinna oli hansakaupunki. Tietenkään hansakaupunki Tallinnan nimi ei ollut Tallinn, vaan saksalaisittain Reval, olihan Hansa saksalainen.
Toompean rinteillä kulkee kaupunginmuuri. Se ei ollut puolustusmuuri Toompean tarpeisiin sellaista tilannetta varten, jossa alakaupunki eli varsinainen Tallinna olisi jo valloitettu.
Tallinna rakensi muurin turvakseen Toompealla toimivan Saksalaisen ritarikunnan valtapyrkimyksiä vastaan. Muuri oli tavallaan valtioraja, sillä hansakaupunkina Tallinna oli käytännössä itsenäinen valtio.
Hansaliitto
Deutsche Hanse eli Hansaliitto oli keskiaikainen Itämeren alueen kauppaverkosto ja kauppiaiden liittouma. Se syntyi sydänkeskiajalla turvaamaan kauppamatkoja.
Tavaraa piti kuljettaa, vaikka ajat olisivat olleet kuinka levottomat tahansa. Esimerkiksi suola oli sellainen tuote, jota ei saatu kaikkialta, mutta jota kaikki tarvitsivat. Kauppiaan vaaroja olivat niin onnettomuudet kuin kaikenlaiset rosvotkin ja turvallisempaa olikin jakaa kaukomatkan vaarat.
Esimerkiksi Pohjois-Saksan Lüneburgissa oli merkittävä suolakaivos. Sieltä suolatynnyrit kuljetettiin jokea ja kanavaa pitkin muun muassa Lyypekkiin. Lyypekistä suolalastissa oleva rahtilaiva sitten purjehti Tukholmaan, Riikaan, Tallinnaan tai vaikkapa Viipuriin ja määräsatamassa lasti myytiin.
Laivassa ja sen lastissa oli kiinni paljon rahaa, joten kauppamatkan riski jaettiin. Kauppiaat sijoittivat rahaa varojensa mukaan lastin ostamiseen. Joku maksoi vaikkapa 1/32 lastin arvoista, toinen varakkaampi vaikkapa 1/8 lastin arvosta.
Kun lasti oli myyty, rahat jaettiin sijoitusten suhteessa. Aivan samoin jaettiin kauppalaivan omistamisen riski. Rahdeista saatava voitto jaettiin omistussuhteiden mukaisesti eikä toisaalta laivan haaksirikko ajanut ketään vararikkoon. Yhdellä kauppiaalla oli tavallisesti lukuisia osuuksia, niin eri laivoissa kuin erilaisissa lasteissakin. Hansan ominaispiirre oli juuri tämä vapaaehtoinen yhteistyö ja riskien jakaminen.
Välimeren alueella keskiaikaiset kauppahuoneet olivat suuria ja mahtavien sukujen omistuksessa. Varsinaisen työn teki palkattu henkilöstö. Kauppahuoneiden omistajat elivät palatseissaan ja keskittyivät esimerkiksi kulttuurin ja taiteiden suosimiseen.
Itämeren alueella tilanne oli toinen. Jokainen hansakauppias oli yksityisyrittäjä. Tyypillisesti kauppahuoneessa työskenteli kauppias, mahdollisesti hänen poikansa tai joku muu harjoittelija, palkattu apulainen ja hyvin usein myös kauppiaan vaimo, joka huolehti kirjanpidosta. Rikkaalla hansakauppiaalla saattoi olla enemmän henkilökuntaa, ehkä jopa omia laivoja, mutta samalla tavalla hänenkin kauppahuoneensa oli yhden miehen yritys, jossa kauppias itse teki kaikki päätökset.
Hansakauppiaat tietenkin erikoistuivat kaupankäynnin eri aloille. Hienointa oli olla kaukokauppias, suolalastien rahtaaja, sillä se vaati eniten pääomia, mutta toi myös suurimmat voitot. Toinen osa kauppiaista oli sitten paikallisia kauppiaita. Jonkunhan se suolalasti piti ostaa ja myydä eteenpäin.
Tilimyynnillä lisää mahtia
Toinen Hansan mahdin salaisuuksista oli tilimyynti. Vaikkapa Lyypekin kaukokauppiaiden rahoittama suolalasti jaettiin Tallinnassa paikallisten kauppiaiden tilimyyntiin.
Kauppias myi suolan, piti kirjaa rahasta ja saamansa tilauksen mukaisesti myi riihikuivattua ruista lyypekkiläisille suolasta saadun rahan arvosta. Aikanaan suolarahoilla ostettu ruislasti päätyi Lyypekkiin ja sijoittajat saivat rahansa myymällä rukiin eteenpäin.
Suolakauppiaiden voitto oli suolan myynnissä vähittäishinnalla kuluttajille sekä rukiin korkeammasta hinnasta Lyypekissä kuin Tallinnassa. Tallinnalaiskauppiaan voitto tuli rukiin myynnistä vähittäishinnalla lyypekkiläisille.
Tilimyynti mahdollisti myös paremman tavaravalikoiman kuin mitä oli kilpailevilla kauppiailla. Yhdellä Tallinnan kauppiaalla saattoi olla vaikkapa 40 kauppiastoveria, joiden kauppatavaraa hänellä oli tilimyynnissä.
Joku oli lähettänyt venetsialaista lasia, toinen ranskalaista viiniä ja kolmas kölniläisen haarniskan – kaikki tuotteita, joita paikallinen vallasväki tarvitsi. Tuotteiden maksaminen tapahtui tietenkin myymällä esimerkiksi ruista Tallinnan kauppiaalle ja tämä tasasi sitten myyntitilinsä myymällä ruista eteenpäin kauppiastovereilleen.
Tällainen riskien jakaminen ja myyntitilien ylläpitäminen edellytti keskinäistä luottamusta kumppanin rehellisyyteen. Itämeren alueen hansakauppiaat olivatkin tiivis sosiaalinen verkosto, jossa aina joku tunsi jonkun ja takasi sopivan kauppakumppanin.
Normaalia oli oppia kauppiaan ammatti tavallisesti isän liiketuttavan apulaisena jossain toisessa hansakaupungissa. Vaimon tuleva hansakauppias sitten haki jostain kolmannesta kaupungista ja asettui ehkä neljänteen uutena porvarioikeuksia tavoittelevana kauppiaana. Oppivuosien aikana oli tullut matkustettua paljon ja solmittua tuttavuuksia. Verkosto luottamukselliseen myyntitilikauppaan oli valmis.
Hansan kauppa
Tärkein keskiajan kauppatavara oli suola. Kaksi laivaa kolmesta toikin juuri suolaa Tallinnaan. Suolaa saatiin joko Saksan suolakaivoksista tai sitten se oli Biskajan lahden merisuolaa. Paluurahteina Tallinnasta vietiin muun muassa riihikuivattua ruista.
Riihikuivattu ruis säilyi tynnyreissä yli kymmenen vuotta, kun taas Keski-Euroopan ulkona kuivattu ruis oli kosteampaa ja alkoi homehtua jo muutamassa vuodessa. Paljon oli keskiajalla linnoja ja jokaisessa linnassa piti olla ruokavarastot piirityksen varalta. Liivinmaan säilyvä ruis oli oiva varastovilja.
Liivinmaalta vietiin myös hamppua köysiin ja pellavaa purjeisiin. Suomen tärkein vientiartikkeli oli koivutuhka, jota tarvittiin saippuan tekemiseen.
Saippuaa tarvittiin puolestaan Belgian Flanderissa, joka oli Pohjois-Euroopan kutomakeskus. Hansalla oli suuri kauppapaikka eli Hansakonttori Lontoossa, joka välitti englantilaista villaa Flanderin aluelle.
Flanderin Brüggessä oli toinen Hansakonttori, joka huolehti villan myynnistä kutojille ja välitti valmiit kankaat ympäri Eurooppaa. Flanderin verkaan pukeuduttiin myös Tallinnassa. Se oli laadukkainta kangasta, mitä oli saatavilla.
Bergenissä oli myös Hansakonttori. Norjaan vietiin viljaa ja sieltä ostettiin kapakalaa. Katolisella keskiajalla oli viikossa pakollinen kalapäivä, paaston ajasta puhumattakaan. Kuivattu kala oli myös sotajoukkojen perusruokaa: sitä oli kevyt kuljettaa ja sen ravintoarvo oli hyvä. Norjan kuivatulle kalalle oli siis suuri kysyntä ja sitä välitti käytännössä yksinoikeudella Hansa.
Novgorodissa oli myös Hansakonttori. Venäjältä tuotiin ennen kaikkea vahaa, jota tarvittiin kynttilöihin sekä turkiksia. Savupirtti saattoi olla hyvinkin lämmin, mutta avotakka kivisen linnan kamarissa ei paljoa lämmittänyt. Parempi väki palelikin talvisin ja siksi turkiksia käytettiin niin paljon.
Päätöksentekoa kaupunkikokouksissa
Hansan perustana oli hansakaupunki, se oli kauppakaupunkien liitto. Tarvittaessa kokoonnuttiin kaupunkien kokouksiin.
Hansapäivillä päätettiin yhteistä asioista, sotaretkistä merirosvoja vastaan tai ahneen ruhtinaan laittamisesta kuriin. Merirosvoille riitti, kun useampi kaupunki varusti sotalaivan ja ruhtinaat saatiin kuriin kauppasaarron avulla. Hansalla oli voimaa.
Hansalla ei kuitenkaan ollut johtajaa eikä sillä ollut organisaatiota. Oli vain hansakauppiaat ja heidän kaupunkinsa ja vapaaehtoinen yhteistyö. Tallinna oli itsenäinen kaupunkitasavalta, mutta osa Hansan maailmaa. Siinä oli sen menestyksen salaisuus.
Teksti Antti Sarasmo, kuvat Andrei Chertkov
Lue lisää samasta aiheestahansakauppiaat hansakaupunki tallinna hansaliitto kauppatavara lyypekki suolakauppa tilimyynti viron historia
