Estland hiipui
"Reval. Die kleine Strandpforte mit der Olaikirche". Kuva ja teksti esittelevät Olevisten kirkon ja Väike Rannavärav -kaupunginportin.
Viron itsenäistymisen seurauksista yksi oli ”Estlandin” eli saksalainen Viron hiipuminen ja lopulta katoaminen. Vanha ja omaperäinen kulttuuri kuihtui.
Saksalaisen Estlandin katoamista ei uudessa tasavallassa pidetty mitenkään pahana asiana. Juuri baltiansaksalaiset olivat olleet Viron kansallisesta heräämisestä lähtien virolaisten ”kulttuurivihollisia” ja juuri saksalaisia vastaan virolaisen kulttuurin oli täytynyt taistella pysyäkseen hengissä. Saksalaistaminen ja saksalaistuminen oli se, mikä kaikkein eniten oli uhannut virolaisuutta.
Kulttuuriraja oli selvä, oikeastaan se muistutti siirtomaiden tilannetta. Oli muualta tullut yläluokka, joka henkisesti oli sidoksissa yhteen eurooppalaiseen suurvaltaan ja sitten oli paikallinen väestö, jota ei pidetty kypsänä korkeampaan henkiseen elämään, saati sitten korkeakulttuuriin.
Siirtomaista Baltian erotti vain aika: jako saksalaisiin ja maakansaan (virolaiset tai latvialaiset) oli syntynyt jo 1200-luvulla. Baltiansaksalaiset erosivat paljonkin keisarikunnan saksalaisista ja monet suvut olivat asuneet Baltiassa vuosisatoja ja sinne juurtuneet. Oikeastaan kaksi kansaa eli rinnakkain. Virossa oli kaksi maailmaa, kaksi todellisuutta: saksalainen ja virolainen.
Hansakaupunki Reval
Tallinna on syystäkin ylpeä pitkästä historiastaan ja hansa-perinteistään. Usein unohdetaan, että Hansa-Tallinna ei ollut virolainen kaupunki. Se oli saksalainen kaupunki Virossa.
Tallinna eli Reval oli tyypillinen Itämeren alueen hansakaupunki. Revalin ainoa erityispiirre oli, että kaupungin asukkaista normaalia suurempi osa oli ei-saksalaisia. Luonnollisesti Saksan rannikolla koko kaupungin väestö oli saksalaista ja jopa Riiassa saksalaisten osuus väestöstä oli suurempi kuin Tallinnassa. Väestösuhteeseen Tallinnan erikoisuus sitten loppuikin. Muuten se oli normaali hansakaupunki.
Hansalle oli tyypillistä, että kauppiaat uransa aikana asuivat useammassa kuin yhdessä kaupungissa. Oppipoikina he opettelivat ammattinsa yleensä jollakin isänsä kauppakumppanin kauppahuoneella ja muualla kuin kotikaupungissa.
Opittuaan kauppiaan ammatin nuori kauppias perusti ensimmäisen liikkeensä jonnekin toiseen kaupunkiin ja niin hansakauppiaat kiersivät erityisesti uransa alkuaikoina monessa kaupungissa ja loivat paikallisiin kauppiaisiin henkilökohtaiset suhteet, jotka keskiajalla olivat luottamuksellisen kaupankäynnin perusedellytys. Tallinna oli osa tätä kiertoa eikä se ollut yhtään sen ”ulkomaisempi” kaupunki kuin vaikkapa Rostock tai Danzig.
Virolaiset olivat kaupungin ”kansalaisia”, mutta heillä ei ollut äänioikeutta kaupungin asioissa. Äänioikeus oli vain miehillä ja heistäkin niillä, joiden maksamat verot ylittivät äänioikeuskynnyksen. Paremmat käsityöläisammatit oli varattu hansakaupunkien saksalaisille, sillä käsityöläiskisällit kiersivät Hansan maailmaa aivan samoin kuin kauppiaiden pojat.
Uudet ajatukset, tarinat kaukaisista maista, oudot mausteet ja muut suuren maailman asiat tulivat keskiajalla Tallinnaan suunnilleen samaan aikaan kuin muuallekin. Itse asiassa Tallinna oli osa ”suurta maailmaa”. Tästä kaikesta tietenkin pääsivät osallisiksi myös virolaiset, joiden osa oli olla palveluskuntaa eikä niin arvostettuja käsityöläisiä. Keskiajan Tallinna kuului Eurooppaan ja läntiseen kristikuntaan. Se koki niin renessanssin kuin uskonpuhdistuksenkin, kiitos Tallinnan saksalaisuuden.
Kartanot kulttuurin levittäjinä
Virolaiset olivat maaorjia ja saksalaiset aateliset olivat maaorjien omistajia. Tilanne ei ollut kulttuurivaihdolle paras mahdollinen.
Saksalainen maalaisaateli oli kartanossaan kuin saaressa keskellä virolaisen maalaisväestön merta. Luonnollisesti vähemmistönä ollut yläluokka perusteli asemaansa monin tavoin. Virolaisten suurin vika oli siinä, etteivät he olleet saksalaisia. Viron kieli ei yläluokan käsityksen mukaan soveltunut korkeampaan ajatteluun ja virolainen oli muutenkin ihmisenä saksalaista tyhmempi ja saamattomampi. Jalon aatelin suuri humaaninen velvollisuus oli tietenkin sivistää virolaista alkuasukasväestöä.
Asiat leviävät yleensä esimerkin voimalla. Suomessa erillinen rakennus erilliseen tarpeeseen eli hyyskä tuli yleiseen käyttöön, kun Viaporin linnoituksen rakennustöitä 1700-luvulla valvoneet ruotsalaiset insinöörit pystyttivät sellaisia omaan käyttöönsä. Idea todettiin hyväksi ja otettiin omaksi. Samalla tavalla, esimerkistä, levisivät muutkin uudet ideat.
”Baltian paronit” pitivät läheisiä suhteita Saksaan, uudet kirjat levisivät myös Viroon, aikakauslehtiä tilattiin, Saksassa käytiin. ”Baltian paronit” olivat paljon kansainvälisempiä kuin Suomen aateli. Aatelin mukana tulivat uudet ajatukset maaseudulle.
Virolainen kylämies, joka teki taksvärkkiään kartanon perunapellolla aivan varmasti katsoi, että saksojen parempaa perunansiementä tuli myös hänen mökkinsä perunamaahan. Lehmien laatu parani, sillä kukapa sitä Saksasta tuotua valiosonnia yöllä laitumella valvoi?
Opittiin myös uusia työmenetelmiä sitä mukaa, kun kartanot tehostivat maatalouttaan uusin konein ja opein. Virolainen maaseutu ei ollut niin takapajuinen ja syrjässä maailman menosta kuin olisi voinut luulla. Vaikka kartanoista ei pidettykään, niin kartanoilta opittiin. Viron itsenäistyessä maatalousosaaminen olikin paljon korkeammalla tasolla kuin monessa Viron naapurimaassa.
Estlandin poliittinen sokeus
Baltiansaksalaisuus kaatui omaan poliittiseen ylimielisyyteensä. Aateli piti itseään muita ihmisiä parempina ihmisinä, siis laadullisesti parempina. Saksalainen porvari kunnanvaltuustossa oli vielä siedettävissä, mutta virolainen pormestari oli jo liikaa. Ja virolaisia pormestareita tuli, kun äänioikeudesta tuli yleinen ja virolaisia oli väestöstä selvä enemmistö.
Venäjän vallankumouksen pyörteissä ja ensimmäisen maailmansodan melskeissä Baltian aateli kehitteli ajatuksen Baltian herttuakunnasta joka yhdistäisi Viron, Latvian ja Liettuan yhteiseksi perustuslailliseksi saksalaiseksi herttuakunnaksi. Käytännön valtaa herttuakunnassa olisi käyttänyt tietenkin yhteiskunnan valiojoukko eli aateli.
Vapaussodassaan Virolta ei vihollisia puuttunut. Yksi osa Viron Vapaussotaa käytiin Pohjois-Latviassa saksalaisia vapaajoukkoja vastaan. Nämä vapaajoukot oli värvätty ensimmäisen maailmansodan jälkeen toteuttamaan ”Baltian paronien” unelmaa aatelin ruhtinaskunnasta. Tavalliset baltiansaksalaiset pelkäsivät hekin sosiaalisen asemansa puolesta. Viron tasavalta oli virolainen. Miten saksalainen työläinen siellä menestyisi?
Virolaiset voittivat saksalaiset vapaajoukot Võnnun taistelussa 23.6.1919 ja saivat henkisen yliotteen saksalaisista. Puhuttiin 700-vuotisen maaorjuuden ikeen karistamisesta virolaiselta niskalta.
Maareformi myöhemmin vuonna 1919 lopetti ”Baltian paronien” aikakauden. Miltei kaikki suuret kartanot pilkottiin. Perhetiloille oli suunnaton tarve ja itsenäistä Viroa vastaan sotineilta baltiansaksalaisilta maaomaisuuden valtiollistaminen ei ollut enää moraalinen ongelma.
Maareformin ja Viron virolaisen tasavallan syntymisen myötä saksalainen Estland alkoi hiipua. Saksalaisilla oli Viron kulttuuriautonomian lain mukaisesti oma kulttuurihallinto ja omat lehdet, koulut, teatterit ja yhdistykset. Se oli kuitenkin vironsaksalaisten kulttuurin iltarusko.
Vuonna 1940 Virosta tuli Eestin neuvostotasavalta ja Stalinin ja Hitlerin vielä voimissaan olevan ystävyyden merkeissä saksalaisten sallittiin siirtyä Baltiasta Saksaan. Käytännössä kaikki vironsaksalaiset lähtivät evakkoon. Saksalaisten saksalainen historia Virossa kesti 1200-luvulta vuoteen 1941.
Teksti Antti Sarasmo, kuvat Viron kansallisarkisto
Lue lisää samasta aiheestabaltian aateli baltiansaksalaisuus kartano oppipoika pormestari porvari saksalaistaminen virolainen pormestari
