22.2.2026 | Historia

Baltian ihmisketju

Vuosi 1989 oli melkoinen vuosi. Berliinin muuri murtui ja kommunistiset yhteiskuntajärjestelmät kaatuivat koko Itä-Euroopassa. Baltian maat olivat vielä osa Neuvostoliittoa, mutta sielläkin kuohui.

Teksti Antti Sarasmo 
Kuvitus The Baltic Guiden arkisto/Hannu Lukkarinen

Kun kello oli seitsemän illalla, alkoi ketjua pitkin kulkea viesti: ”Vapaus!” huudettiin kolmella kielellä. Yli kaksi miljoonaa ihmistä muodosti ihmisketjun Tallinnan Pitkän Hermannin tornilta Vilnaan Gediminasen tornille.

Matkaa oli 620 kilometriä ja ketju oli katkeamaton. Monessa paikassa ketju oli moninkertainen, jotta kaikki halukkaat mahtuivat mukaan. Baltit viestittivät maailmalle ja Moskovalle haluavansa elää vapaina ja itsenäisinä.

Propagandaväite vaaleista 1940

Baltian maissa itsenäisyyden palauttamiseen tähtäävä poliittinen toiminta oli alkanut jo 1987–1988. Kesällä 1988 Virossa alkoi ”laulava vallankumous” ja samankaltainen oli kehitys niin Latviassa kuin Liettuassakin.

Moskovan tärkein argumentti Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiä vastaan oli se, että ne olivat vapaaehtoisesti liittyneet Neuvostoliittoon. Tätä argumenttia toistettiin kaikissa mahdollisissa tilanteissa ja siihen vedottiin jatkuvasti. Vapaaehtoisesti liittyneet voisivat erota Neuvostoliitosta sen perustuslain mukaan vain, jos kaikki muut neuvostotasavallat hyväksyisivät eron. Tätä hyväksymistä ei Baltian maissa pidetty realistisena vaihtoehtona.

Kohtalokkaat vaalit oli pidetty kesäkuussa 1940. Baltian maihin oli perustettu Neuvostoliiton sotilastukikohdat syksyllä 1939. Loppukeväästä 1940 Neuvostoliitto vaati ”neuvostovastaisten” hallitusten eroa ja vallan antamista kansalle. Kun Puna-armeija marssi Viroon, Latviaan ja Liettuaan sekä vaihtoi hallitukset, olivat Ranskan ratkaisutaistelut parhaillaan meneillään ja myös maailman katse siellä.

Heti perään järjestettiin uudet vaalit, joihin ehdokkaita saivat asettaa vain hyväksytyt poliittiset liikkeet. Kaikissa kolmessa tasavallassa kommunistit saivat valtavan äänivyöryn ja parlamentteihin täyden edustuksen. Sitten nämä uudet parlamentit esittivät Neuvostoliitolle nöyrän pyynnön päästä liiton jäseniksi ja jäsenanomukset luonnollisesti hyväksyttiin.

Itsenäisyyshanketta ei oikein voinut edistää kertomalla vaalien väärentäjälle, että se väärensi vaalit ja vaalituloksen. Vaalien kiistäminen oli samanlainen poliittinen umpikuja kuin Neuvostoliiton perustuslain tarjoama mahdollisuus erota Neuvostoliitosta.

Molotov-Ribbentrop-sopimus

Vuonna 1939, aivan toisen maailmansodan aattona, natsi-Saksa ja Neuvostoliitto sopivat keskinäisestä yhteistyöstä ja ystävyydestä. Ulkoministerien mukaan nimetyssä sopimuksessa oli myös salainen lisäpöytäkirja, jolla maailmaa jaettiin.

Neuvostoliitto sai etupiiriinsä osan Puolaa, Baltian maat ja Suomen. Saksa ei puuttuisi Neuvostoliiton toimintaan sen etupiiriin kuuluvilla alueilla, ja samoin toimisi Neuvostoliitto Saksan etupiirin suhteen.

Salaisesta lisäpöytäkirjasta tiedettiin syksyllä 1939, mutta harva oli sen nähnyt. Saksan kappale löydettiin sodan lopussa mikrofilminä ja se päätyi amerikkalaisten käsiin. Neuvostoliiton kappaletta etsittiin arkistoista vuosikaudet, ja virallisesti Neuvostoliitto väitti, ettei sellaista ollut edes olemassa.

Yhdysvaltojen arkistoissa olleesta lisäpöytäkirjasta saatiin kopioita jopa Baltian maihin. Sanomalehti Rahva Hääl julkaisi alkuperäisen tekstin ja käännöksen 10.8.1988. Painos oli suuri. Lehden numeroa, jonka liitteenä lisäpöytäkirja oli, myytiin noin 200 000 kappaletta. Nyt lisäpöytäkirjaa ei voinut enää kieltää. Se oli tallessa niin monessa virolaisperheessä, ettei kaikkia kopioita mikään valtiollinen poliisi voisi koskaan kerätä pois.

Jos Liettua, Latvia ja Viro oli jo luvattu Neuvostoliitolle, niin miten ne saattoivat liittyä Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti? Lisäpöytäkirjan etupiirijaon mukaan oli selvää, että maat oli valloitettu. Tässä oli argumentti, jolla perustella itsenäisyyspyrkimyksiä.

50-vuotispäivä

Sattui niin sopivasti, että 23.8.1989 oli kulunut 50 vuotta Molotov-Ribbentrop-sopimuksen solmimisesta. Neuvostoliitossa koko sopimus mieluummin unohdettiin, mutta maailmalla se muistettiin. Baltiassa päätettiin tehdä jotain, mikä pakottaisi myös Kremlin reagoimaan salaiseen lisäpöytäkirjaan. Päätettiin osoittaa mieltä oikein kunnolla.

Tuohon aikaan Viron näkyvimpiä poliittisia johtajia oli Edgar Savisaar. Hän ehdotti ihmisketjua ja puhui myös liettualaiset ja latvialaiset mukaan suunnitelmaan.

Aikaa oli vähän ja tekemistä paljon. Virossa järjestelyvastuun otti Rahvarinne eli Kansanrintama. Toinen merkittävä virolainen itsenäisyysliike oli Viron kongressi, mutta siinä oltiin mukana henkilöjäseninä. Rahvarinteessä jäsenyys oli kollektiivinen, esimerkiksi koko tehtaan henkilöstö kuului paikallisosastoon ja sitä kautta Rahvarinteeseen. Nyt tarvittiin väkeä. Virossa Baltian ketjuun osallistui noin 400 000 ihmistä. Virolaisia oli noin miljoona, joten kaikki kynnelle kykenevät piti saada mukaan.

Reitti suunniteltiin sellaiseksi, että tuhansien ihmisten kuljettaminen ketjuun oli mahdollista. Virossa ketju kulki Tallinnasta Raplan ja Viljandin kautta Karksi-Nuiaan ja sieltä Latviaan. Keski-Viroon päästiin niin idästä kuin lännestä, ja valitulle tielle poikittaisyhteydet olivat riittävät.

Reitti pätkittiin järkeviin osiin, jotka käytiin vielä paikan päällä tarkistamassa. ”…risteyksestä 200 metriä eteenpäin, talon kohdalla olevaan suureen kuuseen asti. Seuraava suurelta kuuselta 100 metriä nopeusrajoitusmerkille…” Laskettiin tarkkaan paljonko ihmisiä ja montako varahenkilöä tarvittiin kunkin pätkän täyttämiseen.

Paikallisosastot valitsivat sellaisen pätkän, jonka tiesivät pystyvänsä täyttämään. Kun tiedettiin, ketkä olivat minnekin tulossa, alettiin suunnitella liikkumista. Osallistujat hommasivat itse bussit ja muut kulkuneuvot, mutta kun 400 000 ihmistä kootaan yhden tien varteen, tarvitaan myös ajo-ohjeita, aikatauluja ja parkkipaikkoja. Sinä iltana oli Virossa vilkas liikenne.

Yleisradiot kaikissa kolmessa maassa alkoivat lähettää katkeamatonta suoraa lähetystä kello 17. Radion kautta annettiin ohjeita muun muassa ruuhkista tai liian harvasta ketjusta. Ihmisiä oli pyydetty ottamaan mukaan radioita, ja niitä näkyykin kaikissa tien reunalta otetuissa kuvissa. Noin 10 kilometrin välein oli päivystävä sairasauto, ja joka kilometrillä oli järjestysmiespiste ja risteyksissä liikenteenohjaajat. Seisottiin tien itäreunalla, joten tarvittaessa hälytysajoneuvot pääsivät kulkemaan. Mitään vakavaa ei kuitenkaan ketjussa tapahtunut.

Seitsemän aikaan elokuun illassa alkoi tapahtua. Kolmen maan radiot alkoivat yhteislähetyksen. Tallinnassa pidettiin pari lyhyttä puhetta ja kuunneltiin ketjua varten sävelletty laulu kolmella kielellä. Sitten huudettiin: ”Vapaus!” Huuto kulki pitkin ketjua, vaihtoi kieleltä toiselle ja päätyi lopulta Vilnaan. Kynttilöitä sytytettiin, ihmiset seisoivat ketjussa ja kuuntelivat radiota, puheita ja isänmaallista musiikkia.

Ketju purettiin siten, että sopivin välein pidettiin jossain maakuntakeskuksessa ”kokkojuhla”, jossa juhlallisesti poltettiin plakaatit, joita ei enää tarvittu. Juhlat alkoivat yhdeksältä ja kestivät oman aikansa. Ne hajottivat ruuhkat, ja kaikki pääsivät ongelmitta koteihinsa.

Pari miljoonaa ihmistä tapasi toisensa radioaalloilla ja osa myös tien varrella. Tuntemattomat jakoivat toistensa kanssa elokuun illassa haaveen vapaudesta ja vapaasta isänmaasta. Baltian ketju oli ihme.