Laulussa on voimaa! – Tänään alkavat laulu- ja tanssijuhlat ovat virolaisen kulttuurin ytimessä
Virolainen kuoronjohtajalegenda Gustav Ernesaks johtamassa yhteiskuoroa vuoden 1960 laulujuhlissa. Oleellinen osa laulujuhlia on myös tuli, joka tuodaan Laulukentän tornin tulimaljaan.
Sen tuntee, kun ääni aivan kuin virtaisi Laulukentän rinnettä ylös, kun noin 20 000 laulajan yhteiskuoron konsertti päättää laulujuhlat. Se laulu on kuulemisen arvoista.
”Kuorolaulu kansallisena ilmiönä” ei kuulosta mitenkään mielenkiintoiselta aiheelta, mutta Virossa moni asia on toisin. Laulujuhlat eivät ole laulukuorojen juhlat vaan kansallinen juhla. Laulujuhlilla virolaiset juhlivat virolaisuutta aina viiden vuoden välein ja Tallinnan Laulukentästä on tullut kansakunnan keskipiste.
Laulukentältä alkoi vuonna 1988 Viron laulava vallankumous, kun ihmiset kokoontuivat ”pyhälle paikalle” laulamaan isänmaallisia lauluja. Kansakunta löysi itsensä ja yhteisen mielen itsenäisyyteen pyrkimisessä. Voidaan hyvin puhua kansakunnasta, sillä parhaimmillaan paikalla oli joka kymmenes virolainen.
Samoin Laulukentällä itsenäisyyttä ajava Viron Kansanrintama osoitti virolaisten itsenäisyyshalun kokoamalla poliittiseen laulutilaisuuteen ”Vironmaan laulu 1988” noin 300 000 kuulijaa. Se on jo kolmannes vironkielisestä väestöstä. Aina kun on tarvinnut puolustaa virolaisuutta, virolaiset ovat kokoontuneet Laulukentälle.
Laulukuorojen maa
Virolaisuudella ei Neuvostoliitossa mennyt kovinkaan hyvin. Kansallisen kielen ja kulttuurin elintila supistui, hitaasti mutta vääjäämättä. Kaikkien Neuvosto-Eestin asukkaiden edellytettiin osaavaan venäjää, mutta viron kielen osaamista ei edellytetty toisista neuvostotasavalloista Eestiin muuttaneilta. Ihmisten arjessa se alue ja ne asiat, joissa selvisi pelkästään viron kielellä pieneni pienemistään. Jos työpaikalla oli venäjänkielisiä, niin kokouksissa puhuttiin venäjää, jos kaupan myyjä oli venäjänkielinen, niin maitoa ostettiin venäjäksi.
Oli kuitenkin yksi yhteiskunnan osa, jossa venäjää ei puhuttu. Se oli perinteinen virolainen laulukuoroharrastus. Kansanlaulut olivat vironkielisiä eikä kuorolaulu muutenkaan ollut venäläisille mieluisin tapa viettää vapaa-aikaa. Virolaisille laulukuoro oli muutakin kuin musiikkia.
Neuvosto-Eestissä ei ollut vapaata harrastustoimintaa. Jos halusi perustaa kalastuskerhon tai sählyporukan, piti anoa asianomaiselta instanssilta lupa. Jos toimi luvatta, joutui automaattisesti vaikeuksiin. Lupaan liittyivät myös velvollisuudet, kuten kalastuskerhon yleisliittolaiset säännöt, joita oli noudatettava ja viranomaistaho, joka valvoi kalastuskerhoa ja sen jäsenten sosialistista kelpoisuutta. Kaikki oli valvottua ja kaikki oli poliittista, vapaata vapaa-aikaa ei sosialismissa ollut.
Poikkeus säännöstä oli laulukuoro. Niissä ei ollut yhteiskunnallista ulottuvuutta, ainoastaan musikaalinen. Laulukuoro oli kymmenille tuhansille virolaisille pakopaikka sosialismista, paikka jossa kerran viikossa sai olla ilman politiikkaa ja tehdä vain jotain muuta. Laulukuoro oli niin lähellä vapaata harrastustoimintaa kuin mikä sosialismissa oli mahdollista.
Laulukuoroliike oli neuvostovuosina valtava. Ei ollut laitosta, jolla ei olisi ollutlaulukuoroa, ei ollut kylää tai kolhoosia, jolla ei olisi ollut laulukuoroa. Kaikki eivät tietenkään laulukuoroon kuuluneet, mutta merkittävä osa virolaisista kävi joka viikko kuoroharjoituksissa. Se oli suurin kansallinen harrastus.
Laulujuhlilla on kaksi ohjelmaa, ensimmäisen päivän taiteellisesti haastava ja toisen päivän perinteinen. Erityisesti taiteellisesti haastavaa ohjelmaa harjoiteltiin välivuodet, se antoi tavoitteellista tekemistä ja kuorolaisuuden kiinnostavuus säilyi. Ohjelmistossa oli luonnollisesti venäjänkielisiä kuoroteoksia ja neuvostosäveltäjien poliittisesti oikeaoppisia kappaleita. Viron tasavallan aikaisia isänmaallisia lauluja ei tietenkään esitetty.
Jotta emme unohtaisi
Laululava, suurkuoro ja korkeassa kapellimestarin tornissa Gustav Ernesaks. Laulukentän nousevassa rinteessä ainakin kymmenes kansasta. Lopuksi lauletaan ylimääräisenä Erneksaksin Mu isamaa on minu arm kansallisrunoilija Lydia Koidulan tekstiin. Katsojat nousevat seisomaan ja laulavat mukana, lauluun yhtyy noin 100 000 henkeä. Yksi esitys ei riitä, lauletaan uudestaan ja uudestaan. Virolaiset haluavat muistaa, he haluavat tuntea olevansa virolaisia ja Laulukenttä oli se paikka, jossa joka viides vuosi tuo julistus laulettiin julki.
Gustav Ernesaks (1908–1993) sävelsi kuoromusiikkia ja Mu isamaa on minu arm oli niin kansallishenkinen laulu kuin sellainen Neuvosto-Eestissä saattoi olla, sallittu, koska sanat olivat kansallisrunoilijan kynästä. Viron tasavallan kansallislaulu oli luonnollisesti kielletty. Oli Neuvostoliiton hymni ja Eestin-Neuvostotasavallan hymni, mutta ne kuuluivat virallisiin tilaisuuksiin.
Mu isamaa on minu arm – laulusta tuli epävirallinen kansallislaulu ja Laulujuhlilla sitä laulamalla juhlittiin sitä, että oltiin viroisia. Monelle kuoromusiikkia karsastavalle vain tämä laulu oli syy tulla Laulukentälle yhä uudestaan, se piti päästä laulamaan mukana.
Laulujuhlat olivat paikka, jonne tultiin lataamaan virolaisuuden akkua. Vaikka arjessa ympärillä virolaisuus venäjän vaikutuksesta jatkuvasti haalistui, laulujuhlat muistutti, että virolaisuus oli vielä elinvoimainen, virolaisia oli paljon ja virolainen kulttuuri kestää edelleenkin. Musiikki oli tietenkin kiva juttu, mutta ei se tärkein syy tulla laulujuhlille.
Kansallinen projekti
Kansallisrunoilija Lydia Koidulan isällä, Pappa Jannsenilla oli omiakin ansioita. Hän perusti muun muassa ensimmäisen vironkielisen sanomalehden, sanoitti kansallislaulun ja loi laulujuhlat.
Laulujuhlien syntyyn vaikutti ennen kaikkea kolme asiaa. Luterilaisessa kirkossa alettiin 1800-luvulla kehittää kirkkomusiikkia ja ennen kaikkea virsien laulantaa. Samaan aikaan Saksassa syntyi ja sieltä saksankieliseen Baltiaan levisi uusi harrastusmuoto, kuorolaulu. Tallinnaankin perustettiin saksankielinen mieskuoro jo 1849.
Kolmas oli kansallisromantiikka: vironsaksalaisten kasvavaan itsetuntoon virolaiset vastasivat osoittamalla olevansa ihan yhtä hyvä kulttuurikansa. Kansojen välisessä kulttuurikilvoittelussa muodikas kuorolaulu oli hyvä valinta.
Ensimmäiset virolaisten laulukuorot olivat 1863 Revalia (Tallinna) ja vuodelta 1865 Vanemuine (Tarton teatteri Vanamuine syntyi kuoron perustalle) ja Estonia (Estonia-teatteri syntyi kuoron perustalle).
Laulukuoroja syntyi ympäri Viroa ja pidettiin paikallisia kuorojen tapaamisia, laulupäiviä. Suurimmillaan kokoontumisiin tuli jopa 500 laulajaa. Laulupäivät eivät kuitenkaan kuorolaisille riittäneet ja niin alettiin järjestämään valtakunnallisia kuorojen tapaamisia, Laulujuhlia.
Ensimmäinen pidettiin Tartossa 1869 ja osanottajia oli 845. Vuodesta 1896 lähtien laulujuhlat on järjestetty Tallinnassa. Tallinna houkutti laulajia ja kuudensilla laulujuhlilla oli 410 ryhmää joissa yhteensä 5 681 osanottajaa. Vuonna 2014 pidettiin Tallinnassa 26. laulujuhlat ja nyt mukana oli 1 046 ryhmää, joissa
33 025 esiintyjää.
Baltian maiden laulujuhlat (Viro, Latvia, Liettua) liitettiin Unescon arvokkaan kulttuuriperinnön listaan 2003. Laulujuhlat syntyivät samasta syystä ja samaan aikaan myös Latviassa ja Liettuassa ja samalla tavalla ne vaalivat kansallistunnetta läpi neuvostovuosien. Laulujuhlien merkitys on kuitenkin suurin Virossa.
Laulujuhlien kanssa samaan aikaan järjestetään tanssijuhlat, jossa esitetään tanhuja ja modernin koreografian tanhuja. Viime kerralla 2014 tanssijoita oli
10 082. Tavallisesti massaesityksiä järjestetään kolme ja paikka on Tallinnan Kalevin stadion.
Tanssijuhlilla on kansantanssin harrastukselle sama merkitys kuin laulujuhlilla kuoroharrastukselle ja molemmat ovat leimallisesti kansallisia virolaisia harrastuksia. Kasvavat osanottajamäärät kertovat, että perinteet elävät ja ne ovat siirtyneet jo uusille sukupolville.
Teksti Antti Sarasmo, kuvat Viron kansallisarkisto
Lue lisää samasta aiheestakalevin stadion kansantanssi kuorolaulu virossa Laulujuhlat laulujuhlien historia laulujuhlien merkitys laulujuhlien tuli laulukuoro
