Laulaen kohti vapautta

Yhteislaulutapahtuma Eestimaa Laul ’88 oli yksi laulavan vallankumouksen ajan suurimpia tapahtumia. 11.9.1988 Tallinnan Laulukenttä täyttyi virolaisista.

Viron tasavallan itsenäistymistä vuonna 1991 kutsutaan virallisesti ”uudelleen itsenäistymiseksi”. Viron tasavalta tavallaan palasi ”kotiin” monien maanpakolaisvuosien jälkeen.

 

Viro on vuoden 2018 juhlinut 100-vuotista olemassaoloaan. Viron tasavalta on valtiona ollut olemassa koko ajan. Siitä pitivät huolen vastuuntuntoiset pakolaispolitiikot.

Niinpä sitten elokuussa 1991 Viro ei julistautunut itsenäiseksi, sillä sitä se jo oli. Todettiin vain miehityksen päättyneen ja pyydettiin muuta maailmaa palauttamaan diplomaattisuhteet. Jatkettiin siitä mihin oli jääty vuonna 1940.

 

Fosforiittisodan alku

Neuvostoliiton viimeinen vuosikymmen oli reaalisosialismin harmaata ankeutta. Elettiin koko ajan pahenevaa pulakautta. Vaikka ihmisillä oli rahaa, ei kaupoissa ollut ostettavaa.

Toki perusruokaa kuten leipää, perunaa ja auringonkukkaöljyä oli saatavilla, mutta kaikki vähänkin erikoisemmat elintarvikkeet olivatkin sitten hankittavissa vain hyvällä onnella, uutteralla jonotuksella tai lahjomalla ruokakaupan myyjää.

Näitä erikoisherkkuja olivat muun muassa juusto ja makkarat. Todellisia erikoisherkkuja, kuten vaikkapa banaaneja tai leikkeleitä, näki lähinnä Suomen television mainoksissa.

Lapset kopioivat leikkeihinsä aikuisten maailmaa. Neuvosto-Eestissä lapset leikkivät jonottamista.

Ihmiset kautta Neuvostoliiton olivat tyytymättömiä elämäänsä. Erityisen tyytymättömiä olivat tietenkin ne ihmiset, jotka parhaiten tiesivät paremmasta.

Suomen televisio oli virolaisille ikkuna toiseen todellisuuteen ja toisenlaiseen maailmaan. Arjen ankeus ei kuitenkaan ollut riittävä syy nousta diktatuurihallintoa vastaan. Vasta kansallinen olemassaolo oli riittävä syy.

Viron televisiossa oli luonto-ohjelma Panda ja siihen toimittaja Juhan Aare 25.2.1987 haastatteli yleisliittolaisen lannoiteteollisuuden ministeriön virkamiestä. Haastattelussa tuli selväksi, miten suuret suunnitelmat lannoiteteollisuuden ministeriöllä oli fosforiitin kaivamiseksi Itä-Virumaalla. Tämä televisio-ohjelma oli se korsi, joka katkaisi kamelin selän. Tästä alkoi Viron taistelu itsenäisyydestään.

Neuvostoliiton maataloudella meni huonosti, sen tiesi jopa jokainen perheenäiti kaupassa jonottaessaan. Viimeisin tehostusidea oli lisätä valtavasti lannoittamista, etenkin fosforilannoitteiden käyttöä.

Lannoitteiden valmistamiseen tarvittavaa fosforiittiä oli muun muassa Itä-Virumaalla. Suunnitelmia uusista kaivoksista oli jo kuultu, mutta vasta Panda-ohjelman haastattelussa suunnitelmien mittasuhteet paljastuivat.

Uusiin kaivoksiin ja niihin liittyviin lannoitetehtaisiin työvoima olisi tuotu Neuvostoliiton muista osista. Vierastyövoimaa olisi tuotu Neuvosto-Eestiin niin paljon, että virolaiset olisivat jääneet etniseksi vähemmistöksi.

Etnisenä vähemmistönä virolaiset olisivat vähitellen hiipuneet pois. Vähemmistökielelle ei olisi ollut yliopistoa, se ei olisi ollut hallinnon kieli ja vähemmistökielen osaamista ei olisi enää vaadittu esimerkiksi palvelusektorin pääkielen puhujilta.

Virolaiset olivat tulleet viimeiselle rajalle. Joko virolaisia ja virolaista kulttuuria on olemassa tai sitten virolaiset jäävät historian lehdille kadonneena kansana, kuten vaikkapa keskiajalla hiipuneet liiviläiset. Virolaisia eivät sytyttäneet vastarintaan oma etu tai taloudelliset kannustimet. Vastarintaan noustiin puolustamaan kansan olemassaoloa ja vastarintaan noustiin kansana.

 

Protestit nousevat

Ylioppilaat olivat eturivissä kuten ylioppilaat aina ja kaikkialla. Jopa Tarton vappukulkueessa käytettiin t-paitoja joihin oli painettu ”ei fosforiitille”. Vappukulkueessa rienaaminen oli pyhäinhäväistys ja taas moni erotettiin yliopistosta väärän poliittisen aktiivisuuden vuoksi.

Ylioppilaat eivät kuitenkaan jääneet yksin. Protesteja kaivoksia vastaan syntyi ympäri maata. Venäläisten työläisten maahanmuuttoa ei voinut vastustaa, se olisi ollut nationalismia ja politikointia, mutta ympäristöä oli mahdollista puolustaa. Niinpä sitten puolustettiin ympäristöä. Neuvostotyyliin suunniteltujen kaivosten vastustaminen ympäristösyin ei ollut vaativa tehtävä.

Virolaiset eli tässä tapauksessa neuvostoeestiläiset olivat menettäneet viimeisenkin uskon omiin johtajiinsa. Eihän Eestin kommunistisen puolueen nokkamiehistä paljoakaan pidetty, mutta oli kuviteltu, että he sentään olisivat vironmielisiä. Fosforiitti-ohjelma osoitti, että näin ei ollut. Henkinen murros tavallisten ihmisten mielissä oli valtava. Tämän jälkeen entiseen ei enää ollut paluuta.

Vuonna 1987 virolainen yhteiskunta politisoitui nopeasti. Yksi henkisistä johtajista oli Muinaismuistoliike. Se oli syntynyt talkoohengessä huolehtimaan muinaislinnojen ja muiden raunioiden hoidosta, mutta nopeasti se ”muinainen”, jonka muistoa vaalittiin, olikin Viron tasavalta. Politiikasta ei voinut puhua, joten se jätettiin rivien väliin ja puhuttiin muusta, kuten taloudesta.

Syksyllä 1987 virolaiset vastasivat Moskovan väitteisiin siitä, että Eestin Neuvostotasavalta olisi elätti, joka toimi vain keskushallinnon avustusten turvin. Monimutkaisin laskelmin tämä osoitettiin vääräksi ja lopuksi ehdotettiin Eestin Neuvostotasavallan taloudellista itsenäisyyttä. Jos virolaiset kerran väittävät tulevansa omillaan toimeen, niin sallittakoon heidän vastata väitteistään.

”Taloudellisesti itsenäinen Viro” eli virolaisittain IME (lyhenne-sana merkitsee myös ihmettä) vakuutti ihmiset siitä, että itsenäisyys olisi myös taloudellisesti mahdollinen. Jäljellä olivat vain poliittiset ongelmat.

 

Laulava vallankumous

Tuli lopulta aika tunnustaa väriä. Virolaisen nuorisomusiikin (Neuvostoliitossa ei ollut rokkia tai punkkia tai muuta läntistä rappiomusiikkia) isot nimet alkoivat tehdä toisenlaista musiikkia. Kuvitellaan vaikkapa vuoden 1988 Popedaa laulamassa Eino Leinon runoja. Jostakin näin erilaisesta oli Laulavassa vallankumouksessa kyse.

Tehtiin myös uutta isänmaallista musiikkia. Sanat luonnollisesti vain antoivat ymmärtää, mutta kansa ymmärsi.

Sitten kesäkuussa 1988 Tallinnan vanhankaupungin päivillä laulettiin uusia lauluja vanhoihin runoihin ja lopulta niitä kokoonnuttiin laulamaan Laululavalle, virolaisen kansallisen kulttuurin pyhimmälle paikalle.

Laulettiin uusia isänmaallisia lauluja ja laulettiin laittomia vanhoja isänmaallisia lauluja. Lopulta liehuteltiin laittomia Viron tasavallan lippuja. Kesäyössä kansa pelotta tunnusti väriä. Tässä ei enää tavoiteltu mitään taloudellisesti itsenäisempää neuvostotasavaltaa vaan itsenäisyyttä ja vapautta.

Kesä 1988 oli Laulavan vallankumouksen kesä. Viron rokkitähdet kiersivät pitkin maata ja miltei jokaisen taajaman omalla Laululavalla oli konsertti ja sen jälkeen yhteislaulua. Virolaiset lauloivat itselleen uskon mahdottomaan eli itsenäisyyteen.

Jos Viro olisi 1980-luvun lopussa ollut ainoa omaa asiaansa ajava neuvostotasavalta, niin se ei olisi onnistunut. Talouspula ajoi kuitenkin kaikki neuvostotasavallat ajamaan omien kansalaistensa etuja ja keskushallinnon asema heikkeni.

Virolaisten seuraavat vuodet olivat pieniä poliittisia voittoja, lähinnä kansallisten tunnusten käytössä ja paikallisen hallinnon ottamisessa virolaisiin käsiin. Itsenäisyyden odotettiin koittavan joskus vuonna 2000.

Yllättäen elokuussa 1991 tehtiin vallankaappausyritys, joka hajotti Neuvostoliiton. Viron parlamentti totesi miehityskauden päättyneen ja maan jälleen itse päättävän omista asioistaan. Viro oli uudelleen itsenäistynyt.

Seuraavana päivänä alkoi sitten itsenäisen valtion rakentaminen. 

 

Teksti Antti Sarasmo, kuva Viron kansallisarkisto

Lue lisää samasta aiheesta
elämä neuvosto-viro fosforiittisota juhan aare laulava vallankumous neuvosto-eesti neuvosto-viro reaalisosialismi viron historia