Isäntänä omassa talossa
Ruotsin kuningas Kaarle XIV Kustaa vieraili Noarootsin koulussa vuonna 1992.
Voittoisan Vapaussodan jälkeen virolaiset itse olivat ensimmäistä kertaa Viron hallitsijoita. Aina aikaisemmin joku ulkopuolinen oli hallinnut heitä. Oltiin isäntiä omassa talossa, mutta talo oli huonossa kunnossa. Paljon oli tehtävä ja nopeasti.
Maareformi
Virossa maatalousmaa oli suurimmaksi osaksi kuulunut suurtiloille eli kartanoille. Virolaisia maalaistaloja toki oli. Kartanoiden ennen omistamat kylät olivat jo pitkään olleet perheviljelmiä. Suuri osa maalaisväestöstä oli kuitenkin ollut palkkatyöläisiä. Nyt näiden maattomien maalaisten asemaa parannettiin.
Virossa toteutettiin radikaali maareformi vielä Vapaussodan kestäessä syksyllä 1919. Valtio otti haltuunsa 1 065 kartanoa eli noin 58 prosenttia Viron peltomaasta. Näille maille perustettiin 56 000 perhetilaa.
Viro oli vielä 1919 maatalousyhteiskunta ja maareformi toi maaseudulle aivan uutta elinvoimaa. Maalaisten määrä ei lisääntynyt, mutta heidän taloudellisen aktiivisuuden tasonsa nousi aivan uusiin mittoihin. Kansantalouden kehitys sai vauhtia.
Rakennettiin paljon uusia maataloja, elintarvikkeiden vienti lähti vetämään. Erityisesti Britanniaan vietiin maitotuotteita ja pekonia. Vauraus näkyi kylissä, koteja nykyaikaistettiin, tuli sähköt ja hankittiin jopa tavallisen ihmisen mielestä hintavia ompelukoneita. Koko 1920-luvun nykyaika kulki pitkin harppauksin virolaisissa kylissä ja maaseututaajamissa.
Kaupunkikulttuuri syntyi
Kaupungeissa 1920-luvun nousukausi näkyi työpaikkoina ja kasvavina palkkoina. Alettiin rakentaa ”Tallinnan taloja” keskustojen ympärille. ”Tallinnan talo” oli kaksi- tai kolmikerroksinen puutalo, jonka keskellä oli tiilinen rappukäytävä. Huoneistoja oli aina kaksi joka kerroksessa. Tästä tuli tavallaan tyyppitalo.
Vaurauden kasvaessa investoitiin myös vapaa-aikaan. Kahvilakulttuuri nousi uuteen kukoistukseensa ja ruvettiin jopa viettämään lomia. Aluksi lomailu oli vaatimatonta, mutta nyt esimerkiksi Pärnussa lomiaan viettivät myös tavalliset ihmiset, vaikka uudet hotellit hintoineen jäivät ylemmälle keskiluokalle ja uusrikkaille. Jopa ulkomaille matkustettiin ja virolaisten turismin voidaan katsoa alkaneen 1920-luvulla.
Kulttuuriautonomia
Viron tasavalta oli hyvin kulttuuritietoinen ja liberaali valtio. Maassa oli suuria etnisiä vähemmistöryhmiä ja sulauttamisen sijasta näiden oikeuksia alettiin suojella. Virolaisillahan itsellään oli kokemusta siitä, miltä tuntuu, kun hallitsijat pyrkivät rajoittamaan omaa kulttuuria.
Virossa säädettiin laki kulttuuriautonomiasta 12.2.1925. Se oli silloin hyvin edistyksellinen laki. Kaikki yli 3 000 hengen kulttuurivähemmistöt olivat oikeutetut perustamaan oman autonomisen kulttuurihallintonsa. Vähemmistön kulttuurineuvosto päätti kouluista, teattereista ja muista kulttuuriin liittyvistä asioista.
Valtio tuki esimerkiksi vieraskielisiä kouluja samalla summalla oppilasta kohden kuin valtion koulujakin, samoin muuta kulttuuritoimintaa. Noudatettiin soveltaen ja painottaen yleisiä opetusohjelmia, mutta tärkeää oli, että vaikkapa rannikon ruotsalaiset itse saivat päättää, miten heidän lapsiaan opetetaan ja mitä heidän omasta kulttuuriperinnöstään välitetään näin eteenpäin.
Vähemmistöjä oli paljon 1920-luvulla. Venäläisiä oli 8,2 %, saksalaisia 1,5 %, ruotsalaisia 0,7 %, latvialaisia 0,5 % ja juutalaisia 0,4 % väestöstä. Aktiivisimpia kulttuuriautonomian hyödyntäjiä olivat juutalaiset, ruotsalaiset ja saksalaiset.
Sama asenne näkyy edelleen nykyisessä Virossa, jossa esimerkiksi vähemmistöjen omiin kouluihin suhtaudutaan kannustavasti.
Kulttuurirahasto
Kulttuuri on Virossa ja virolaisille tärkeä asia. Vuosisatoja se oli myös ainoa asia, joka erotti virolaisen vieraasta vallanpitäjästä. Vallanpitäjät suhtautuvat aina eriasteisella ylimielisyydellä ”rahvaan tapoihin ja kieleen”, mutta virolaisille oma kulttuuri oli ainoa keino säilyä ja olla olemassa.
Hyvin radikaali oli laki Kulttuurirahastosta. Se säädettiin 1925, kun talouselämä alkoi jollain lailla olla raiteillaan.
Kulttuurirahastoon ohjattiin osa viina- ja tupakkaverosta, osa huviverosta eli esimerkiksi tanssien järjestämisestä perittävästä verosta sekä osa passien leimaverosta. Nämä tulot olivat merkittävät.
Apurahojen jaosta päättivät alarahastot, joita olivat kirjallisuus, musiikki, kuvataide, teatteri, urheilu ja lehdistö. Näihin alarahastoihin valittiin edustajat alojen omien järjestöjen kautta.
Kulttuurirahasto oli tärkeä, sillä pienessä Virossa kulttuurimarkkinat olivat pienet. Vaikkapa kirjailijat eivät pystyneet elämään kirjojensa myynnillä. Apurahat mahdollistavat täysipäiväisen kirjailijana toimimisen.
Presidentti Konstantin Päts siirrätti osan Kulttuurirahaston apurahoista presidentin myönnettäviksi 1930-luvulla. Näin pystyttiin tukemaan suurempia erillishankkeita kuten vaikkapa ”Viron Lönnrotin” eli Kreutzwaldin museon perustamista. Päts perusti myös kirjallisuuspalkinnon, joka oli summaltaan merkittävä. Yhdessä tapauksessa ansioitunut kirjailija sai jopa pienen maatalon palkinnoksi ja eläkevaraksi.
Viron uuden valtion kulttuurielämä oli vilkasta, kirjoja julkaistiin, niitä luettiin ja niistä keskusteltiin. Syntyi uutta musiikkia ja teatteri oli hyvin suosittu, niin ammattiteatterit kuin pienempien kaupunkien puoliammattilaiset teatteritkin. Kaikki tämä oli mahdollista, kun kulttuuria rahoitettiin valtion budjetin ulkopuolella, kulttuuriväen omilla ehdoilla. Kulttuurirahaston apurahojen osuvuudesta toki kinattiin jatkuvasti ja kiivaasti, mutta sellainen kuului asiaan.
Kulttuurirahaston ansiosta Viron kulttuurielämä koki 1920- ja 1930-luvuilla ennen näkemättömän nousun niin määrässä kuin laadussakin. Autoritäärisen hallinnon vuodet eivät koskeneet kulttuuria. Joitakin näytelmiä viranomaiset paheksuivat, mutta Pätsin poliittinen sensuuri koski käytännössä pelkästään lehdistöä, siinäkin lähinnä sanomalehtiä, ei aikakauslehdistöä.
Tiedettä tekemään
Suurimpia henkisiä ponnistuksia uudessa tasavallassa oli koulutuksen uudelleen järjestäminen. Venäjän vallan aikana vain yksityiskoulut olivat olleet vironkielisiä. Nyt perustettiin vironkielinen kansakoululaitos. Nelivuotista kansakoulua seurasi viisivuotinen keskikoulu ja kolmivuotinen lukio. Ammattikouluja perustettiin ja niihin pääsi siirtymään suoraan kansakoulun jälkeen ja yliopistoon pääsi lukion suoritettuaan.
Tarton yliopisto oli ollut venäjänkielinen. Saksan miehitysaikana 1918 se oli puhtaasti saksankielinen ja saksalainen yliopisto ja Viron itsenäistyessä talo oli, mutta opettajakunnasta oli puute. Toiset olivat lähteneet pakoon Venäjälle, toiset Saksaan.
Oli suurtyö käynnistää yliopisto uudestaan ja vielä suurempi työ oli saada sen tieteellinen taso nousemaan. Suomalaiset yliopistoihmiset olivat mukana auttamassa, perustamassa oppiaineita ja kouluttamassa itselleen seuraajia. Yhteistyöllä ja virolaisten sinnikkyydellä yliopiston taso nousi ja siitä tuli aivan normaali eurooppalainen yliopisto.
Itsenäistynyt Viro oli nopeasti kehittyvä valtio nopeasti muuttuvassa sotien välisessä Euroopassa. Ihmiset joutuivat muuttamaan käsitystään maailmasta ja käsitystään itsestään. Se ei aina ollut helppoa, mutta kantavana voima oli virolainen kulttuuri ja niin – nythän sentään oltiin isäntiä omassa talossa.
Teksti Antti Sarasmo, kuvat Viron kansallisarkisto
Lue lisää samasta aiheestakaarle xiv kustaa kansakoululaitos kielivähemmistöt kulttuuriautonomia kultuurivähemmistöt maareformi miehitysaika tarton yliopisto