Muinaislinnojen kaupunkeja
Muinaisajasta puhutaan muinaisaikana siksi, ettei silloin vielä kirjoitettu asioita muistiin. Meidän tietomme muinaisesta Suomesta tai muinaisesta Virosta perustuvat arkeologisiin kaivauksiin tai kirjoitustaitoisten naapureiden asiakirjoihin, siksi puhutaan muinaisajasta vaikka kaikkialla pohjolassa elettiin viikinkiaikaa.
Tuon ajan linna oli tietenkin muinaislinna. Suomessa ne olivat korkeilla kallioilla ja niin meillä on linnavuoria. Virossa taas oli linnamäkiä ja tasangoilla maalinnoja, joissa oli multavallit. Yleensä muinaislinnoja on pidetty turvalinnoina. Ajat olivat levottomat eivätkä ryöstöretket naapurien maille olleet harvinaisia. Ryöstelevän sotajoukon saapuessa karja ajettiin metsien suojaan ja alueen asekuntoisista miehistä koottiin sotajoukko ryöstöretkeläisiä hätyyttämään. Tavallinen kansa vetäytyi arvotavaroiden kanssa muinaislinnan hirsivallien turvaan. Vainolainen oli tavallisesti ryöstelemässä, siksi turvalinnan ei tarvinnut olla kovin vahva linnoitus. Ryöstelevällä sotajoukolla ei ollut aikaa eikä osaamista kunnolliseen piiritykseen, jos muinaislinna kesti ensimmäiset rynnäköt, niin se jätettiin tavallisesti rauhaan.
Muinaislinnan paikan määräsi tietenkin se, missä oli sopiva mäki tai maalinnalle kumpu. Kylien piti olla lähellä, koska tarvittiin paljon työpäiviä muinaislinnan rakentamiseksi ja myös siksi, että vaaran uhatessa turvapaikkaan piti ehtiä nopeasti.
Parhaat asuinpaikat eivät tavallisesti olleet aivan muinaislinnan juurella ja niinpä uudet kaupungit useimmiten perustettiin jonnekin muualle kuin linnamäelle, ei kuitenkaan aina.
Karhunpään linna
Muinaisen Viron mahtavimpia, ellei mahtavin, muinaislinnoja oli Karhunpään eli Otepään linna. Se oli Latviaan rajoittuvan Ugandin maakunnan toinen keskuspaikka, toinen oli Tarton maakunnan itäosissa. Karhunpään linna oli ilmiselvästi paikallista tarvetta suurempi ja se oli ainoita muinaislinnoja, joissa oli varsinainen linna mäen huipulla ja mäen juurella laajempi esilinna. Paikan tärkeyteen viittaa myös läheisen järven nimi, Pyhäjärvi. Vahvaa linnaa piiritettiin monesti, mutta sen onnistuivat alistamaan vasta saksalaiset ristiritarit, jotka toteuttivat uusimpien eurooppalaisten sodankäyntioppien mukaisen perusteellisen piirityksen.
Voittajat rakensivat paikalle Viron alueen ensimmäisen kivilinnan 1225. Linnan omisti Tarton ruhtinaspiispa, jonka hiippakunta oli oikeastaan itsenäinen valtio. Toinen alueen kilpaileva valtio, Saksalainen ritarikunta valloitti ja hävitti linnan 1396.
Alkoi Otepään alueen hiljaiselo, alueen keskukseksi tuli läheinen piispankartano ja mäen rinteiden pähkinäpensaista maksettiin vuosittainen taksvärkkivero. Veropäivä oli saksalaisittain Pähkinäpäivä eli Nusstag ja niinpä alueesta tulikin virolaisittain Nuustaku. Otepää nimi otettiin taas käyttöön vuonna 1922 ja kaupungiksi kunta muuttui vasta vuonna 1936.
Otepään historian suuria tapahtumia oli pieni kirkkotilaisuus Otepään kirkossa 4.6.1884. Elettiin kansallisen heräämisen aikaa ja Tarton yliopistossa oli perustettu ensimmäinen vironkielinen ja virolaisten oma opiskelijaveljeskunta. Aikaisemmin virolaissyntyisetkin opiskelijat olivat kuuluneet baltiansaksalaisten yhdistyksiin. Uuden kansallisen opiskelijaseuran lippu vihittiin symbolisesti Otepäällä, paikassa jossa muinaisaikana oli taisteltu virolaisten vapauden puolesta. Ylioppilasyhdistyksen lipusta tuli historian käänteissä Viron tasavallan lippu. Alkuperäinen Otepään kirkossa vihitty lippu on vielä olemassa ja on eräänlainen kansallisaarre.
Nykyään Otepään ylänkö on Viron varmalumisimpia maastoja ja hiihtoladut kiertelevät rinteitä, joilla aikoinaan oli muinaisen Etelä- Viron tärkein linnoitus. Kauppakeskukseksi syrjäinen Otepää ei koskaan noussut, sen sijaan alueella on vankkaa matkailuosaamista, eikä Otepäätä kutsuta suotta Viron talvipääkaupungiksi.
Viljandi – vesireitin vahti
Viliende oli muinaislinnan nimi. Paikka oli tärkeä, sillä Viljandin järvi oli vedenjakajalla. Viljandijärven laskujoet veivät sekä Emajoen, Tarton, Peipsijärven ja Novgorodin suuntaan, että Pärnujoen vesistöön ja sitä kautta Itämerelle. Viljandijärvi oli siis vesiteiden risteys kuljettaessa Itämereltä ”oikotietä” Novgorodin kauppakaupunkiin. Kulkuvälineinä olivat jokiveneet, sellaiset koskipaikoissa vedettävät, mutta pienikin soutuvene kuljetti enemmän tavaraa kuin kantohevonen. Tieverkko oli tuohon aikaan melko vaillinainen.
Viliendea piiritettiin 1211, mutta vasta 1217 ratkaisevan Madisen päivän taistelun jälkeen saksalaiset pääsivät muurien sisäpuolelle. Madisen päivän taistelussa saksalainen ristiretkeläisten armeija löi virolaisten armeijan ja virolaisten vastarinta murtui. Viljandin muinaislinnaankin tuli saksalainen varuskunta, virolaisen varuskunnan rinnalle. Virolaiset nousivat vielä kerran kapinaan ja 1223 tuhosivat saksalaisen varuskunnan. Saksalaiset piirittivät linnan ja parin viikon piirityksen jälkeen se valloitettiin. Nyt paikalle rakennettiin väkevä saksalaisen ritarikunnan kivilinna.
Samalla kun kivilinnaa rakennettiin 1224, rakennettiin linnan turviin kaupunkia. Kaupunkioikeudet Viljandi sai 1200-luvulla, ensimmäinen säilynyt kirjallinen todiste on vuodelta 1283. Hansakaupunkina Viljandi kuului Hampurin ja Riian tukijoihin, Tallinnahan oli osa Lyypekin etupiiriä.
Viljandin etu vesiteiden risteyksenä katosi ajan myötä, kun jokien virtaussuunnat muuttuivat maannousemisen ja liejuuntumisen vuoksi. Edes ympäröivä Sakalan maakunta ei ollut riittävän voimissaan nostamaan keskustaa merkittäväksi kaupungiksi.
Viroa hävitettiin oikein urakalla 25-vuotisessa Liivinmaan sodassa 1558–1583 ja Puola-Ruotsi sodassa 1600–1622/23. Viljandin linna räjäytettiin sodan yhdessä vaiheessa raunioiksi ja Viljandin pieni hansakaupunki ryöstettiin ja poltettiin useampaan kertaan. Tuho oli niin perusteellinen, että Viljandi menetti kaupunkioikeutensa.
Kaupunki pääsi kaupungiksi taas 1783 ja 1800-luku oli Viljandin kasvun aikaa. Tuohon aikaan Viljandissa vaikuttivat monet Viron kansallisen heräämisen johtohenkilöt, kaupunki oli henkisesti erittäin vireä ja edistyksellinen paikka. Lisää virtaa kehitykseen saatiin kun 1895 ja 1901 rautatie alkoi kulkemaan Viljandin kautta Tallinnasta etelään.
Häränpää
Rakveren tunnus on muinaishärkä eli Euroopan biisoni eli visentti. Sellaisia eleli aikoinaan jopa Suomenlahden etelärannalla. Tarvanpea sijaitsi alueen suurimmalla mäellä ja muinaislinna oli yksi Viron suurimmista. Mitään tietoja siellä käydyistä taisteluista ei ole ja vuonna 1220 Pohjois- Viron valloittaneet tanskalaiset ottivat Rakveren muinaislinnan omaan käyttöönsä. Linnoituksen viereen perustettiin ajan tavan mukaan kaupunki ja kaupunkioikeudet Rakvere sai 1302. Kaupunkina Rakvere kuului Lyypekin etupiiriin kuten Tallinnakin.
Rakveren linna oli merkittävä sotilaallinen tukikohta melkein kolme vuosisataa. Kukin omistaja vuorollaan laajensi ja vahvisti sen varustuksia. Lopulta puolalaiset vetäytyivät Puola-Ruotsi sodan aikana Rakveresta ja räjäyttivät linnan 1605. Siitä lähtien linna on ollut raunioina.
Linnan juurella olleelle kaupungille ei käynyt paljoa paremmin. Linna ja kaupunki olivat niin läheisessä vuorovaikutuksessa. Kaupunki taantui ilman linnassa ollutta hallintokeskusta ja varuskuntaa. Suuressa Pohjansodassa 1703 Rakvere paloi. Kaupunkioikeutensa Rakvere oli osin menettänyt ensimmäisen kerran jo 1631, kun Ruotsi- Suomen kuningas Kustaa II Aadolf teki siitä läänityksen. Täydet linnaoikeudet Rakvere sai takaisin vasta 1783. Rakveren hiljaiselon ajasta kertoo Jaan Krossin romaani Pietarin tiellä.
Rautatie Pietarista Tallinnaan valmistui 1870 ja se kulki Rakveren kautta. Tästä alkoi kaupungin uusi nousu maakuntansa talous- ja kulttuurikeskuksena.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheestaHäränpää Karhunpään linna Muinaislinnojen kaupunkeja Viljandi
