ULKOVIROLAISET JA KOTIVIROLAISET
Suurin motiivi pakoon oli ennen sotaa koettu ”Punaisen terrorin vuosi” eli aika kesästä 1940 kesään 1941. Tuohon ensimmäiseen neuvostovallan vuoteen mahtui niin pidätyksiä, teloituksia kuin 14.6.1941 tehdyt ensimmäiset massakyyditykset. Virolaisilla oli siis syytä pelätä kommunistien paluuta valtaan.
Saksa aloitti operaatio Asterin 17.9.1944, eli vetäytymisen Virosta ja Pohjois-Latviasta. Saksalaisten vetäytyminen ja Puna-armeijan eteneminen laukaisivat pakolaisaallon.
Pakeneminen alkaa
Mahdollisia suuntia pakolaisille oli vain kaksi. Meren yli Ruotsiin tai sitten saksalaisten mukana kohti Saksaa.
Suurin osa ei halunnut Saksaan ja niin Ruotsiin pyrittiin kaikin mahdollisin keinoin ja kaikenlaisilla aluksilla. Kaikki veneet eivät olleet merikelpoisia. Yksi arvio Itämerellä hukkuneista on muutama tuhat, mutta todellista lukua ei tiedetä.
Ruotsiin mentiin omilla ja varastetuilla veneillä, mutta myös kuljetuksia järjestettiin. Ruotsin hallitus halusi pelastaa vironruotsalaiset eli rantaruotsalaiset, joita eli Virossa noin 7 000. Heidät evakuoitiin saksalaisten luvalla jo ennen saksalaisten vetäytymistä.
Virossa oli vastarintaliike saksalaismiehittäjiä vastaan. Monet virolaiset asevelvollisuusikäiset karkasivat Suomen armeijaan välttääkseen taistelun saksalaisessa univormussa. Salainen kuljetusverkosto kuljetti saksalaisten epäilemiä tai vastarintaliikkeen muuten arvokkaiksi katsomia ihmisiä Suomeen ja Ruotsiin. Sodan aikana länteen siirtyi noin 3 000 henkeä.
Kylmänsodan ensihenkäyksiä oli amerikkalaisten tukema suunnitelma virolaisen älymystön pelastamiseksi. Se oli Yhdysvaltojen War Refugee Boardin operaatio, jota taisi tukea silloinen Yhdysvaltojen salainen palvelu eli OSS.
Amerikkalaisten pikaveneillä pelastettiin noin 300 henkeä. Juuri amerikkalaisten veneen piti hakea Ruotsiin Viron viimeinen hallitus, mutta vene kuitenkin ajoi syyskuun yössä kiville ja rikkoi potkurinsa. Osa ministereistä pelastui, enemmistö jäi venäläisten käsiin.
Kaikkiaan Ruotsiin pääsi Virosta noin 25 000 virolaista, joista omin voimin ja omin luvin pakeni noin 11 000. Lisäksi 5 000 virolaista siirtyi Suomen kautta Ruotsiin. Operaatio hoidettiin kaikessa hiljaisuudessa, sillä periaatteessa hävinneen Suomen olisi pitänyt luovuttaa maassa olevat ”Neuvostoliiton kansalaiset” eli virolaiset takaisin Neuvostoliittoon.
Kohti Saksaa
Saksa ei ollut virolaispakolaisten toiveissa ykköskohde, mutta kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut, niin sekin kelpasi. Osa pakeni vetäytyvän Saksan armeijan perässä, mutta suurin osa kuljetettiin laivoilla Viron saarilta ja länsirannikon satamista.
Saksaan pakeni noin 40 000 henkeä, koska siihen suuntaa oli kuljetus järjestetty ja Ruotsiin piti pyrkiä omin voimin.
Osa virolaisista jäi Kuurinmaan mottiin odottamaan jatkokuljetusta, jota ei koskaan tullut. Osa taas katosi Itä-Preussin pakolaiskaaokseen tai upposi pakolaislaivojen mukana Saksan pohjoisrannikolla.
Saksaan päätyivät myös ne virolaissotilaat, jotka olivat taistelleet kesän 1944 Viron rintamalla saksalaisessa asepuvussa. Muita asepukujahan ei ollut miehitetyssä Virossa tarjolla.
Ulkovirolaiset järjestäytyvät
Ruotsissa Baltian pakolaisista huolehdittiin niin hyvin kuin pystyttiin ja heille järjestettiin muun muassa töitä. Alun työtehtävät vastasivat pakolaisten kielitaitoa, mutta kielen opittuaan monet pakolaiset alkoivat nopean sosiaalisen nousun ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Ruotsalaisten erikoisuutena oli työllistää monet pakolaisälymystön edustajat arkistolaitoksessaan. Niinpä humanististen tieteiden oppineet järjestivät Ruotsin arkistoja ja tekivät ohessa omaa tieteellistä työtään.
Ruotsin rooli ulkovirolaisille oli todella merkittävä, sillä Ruotsissa asuivat pakolaishallituksen ministerit. Ruotsin lait kielsivät pakolaisilta määrätynlaisen poliittisen toiminnan, joten Viron pakolaishallitus kävi pitämässä kokouksensa Oslossa.
Saksassa pakolaisten asema oli heikompi. Pakolaisia oli Saksassa yksinkertaisesti niin valtava määrä. Itä-Preussista, Sudeettialueelta, Siebenbürgenistä ja Sleesiasta eli kaikkialta idästä pakeni saksalaisväestöä länteen. Pakolaisten määrä oli yli kymmenen miljoonaa henkeä. Tässä massassa Baltian kymmenet tuhannet pakolaiset olivat vain pisara valtameressä.
Pakolaisten tavoitteet olivat kuitenkin erilaiset. Itäalueiden saksalaiset halusivat asettua asumaan Saksaan, baltit puolestaan halusivat jatkaa matkaa. Pakolaisleireillä oli vilkas kulttuurielämä, oli vironkielisiä kouluja, teattereita ja tietenkin laulukuoroja. Sama kulttuuriaktiivisuus jatkui senkin jälkeen, kun pakolaiset pääsivät vastaanottajamaihinsa. Suurin osa sotapakolaisista päätyi Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Australiaan.
Yhdistyksiä ja kulttuuritoimintaa
Pakolaisissa oli yliedustettuna virolaisen yhteiskunnan koulutettu osa, kansallinen älymystö. Ihan syystä, sillä juuri yhteiskunnan henkiseen kärkeen oli terrori suunnattu vuosina 1940–1941. Nytkään älymystöllä ei ollut parempaa odotettavissa.
Hyvin merkittävä osa taiteilijoista, tiedemiehistä ja yhteiskunnallisen elämän merkkihenkilöistä pakeni länteen. Heti sodan jälkeisinä vuosina Viron kulttuurin terävin kärki eli pakolaisina ja myös merkittävimmät kulttuuriteokset luotiin pakolaisuudessa. Kärjistäen voisi sanoa, että muutaman vuoden Viro oli ulkomailla.
Ajan myötä pakolaisvirolaisista tuli ulkovirolaisia ja he vieraantuivat hieman niistä kulttuurivirtauksista, jotka olivat Virossa vallitsevia. Kotiin jääneet eli kotivirolaiset puolestaan olivat hyvin eristyksissä ulkovirolaisesta kulttuurista. Rautaesirippu oli myös kulttuuri-ilmiö. Toisaalta ilmapiiri Virossa hieman vapautui Stalinin kuoleman jälkeen ja niin päästiin luomaan uutta virolaista kulttuuria.
Ulkovirolaiset sopeutuivat hyvin uusiin oloihin ja uusiin kotimaihinsa. Kotiutumisen rinnalla he säilyttivät virolaisen kulttuuri- identiteetin. Kaikkialla oli monenlaisia virolaisia yhdistyksiä, jotka oli perustettu alueen, kulttuurin tai entisten ammattien mukaan. Kunnollinen ulkovirolainen kuului tietenkin kaikkiin sopiviin yhdistyksiin. Virolaispakolaisten määrä oli riittävä omaan lehdistöön ja omaan kustannustoimintaan. Ulkovirolaiset kirjailijat kirjoittivat ulkovirolaisille lukijoille, joita oli ympäri maailman.
Erikoisimpia ulkovirolaisten oivalluksia oli ”metsäyliopisto” eli kesäyliopisto jossain luonnon keskellä. Toiminta aloitettiin 1966, kun uudelle sukupolvelle oli tarpeellista siirtää tietoja Virosta ja virolaista perinnettä. Vaikka metsäyliopistoissa vietettiin leirielämää iltanuotioineen, annettiin niissä samalla asiantuntijoiden vapaaehtoisesti jakamaa yliopistotason opetusta. Virolaispakolaisten uusien sukupolvien tietoisuus juuristaan ei ollut vain perinneruokien ja juhlapäivien varassa, he saivat metsäyliopistoissa sellaisen tietopaketin, josta moni muu siirtolaistaustainen nuori saattoi vain haaveilla.
Ulkovirolaisia yhdisti erityisesti kaksi asiaa. He olivat virolaisia ja virolaisuuden edustajia vieraiden kansojen keskuudessa ja he olivat myös pakomatkalla miehitetystä kotimaastaan.
Kun Viro uudelleenitsenäistyi 1991, menettivät ulkovirolaiset asemansa Viron tasavallan jatkuvuuden säilyttäjinä ja Viron ensimmäisen tasavallan aikaisen kulttuuriperinnön vaalijoina. Ulkovirolaisuudelta putosi poliittinen pohja pois, jäljelle jäi vain kulttuuri.
Tänään ulkovirolaiset ovat virolaisia ulkomailla, heitä on noin 46 000 Venäjällä ja noin 110 000 muualla maailmassa. Lännessä olevia ulkovirolaisia on noin 10 prosenttia kotivirolaisista, niinpä he ovat oikeastaan virolaisuuden merkittävin vähemmistö. Heillä on edelleen paljon annettavaa myös kotimaassa asuvalle enemmistölle.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVA HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheesta
