Käänteinen kauppamies

Sosialismissa tavallisilla ihmisillä oli vaikea löytää tyhjistä kaupoista tarvitsemiaan asioita. Ei se ollut yrityksille yhtään sen helpompaa.

 

Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa oli olemassa oma ammattikuntansa, varustajat. He olivat tavallaan käänteisiä kauppamiehiä. He eivät myyneet mitään, mutta sen sijaan he pyrkivät saamaan oikeuden ostaa.

Tallinnan lahden itäranta on Viimsin niemi ja siellä toimi aikoinaan kalastuskolhoosi Kirov. Kirov avasi säilyketehtaan 1960-luvun loppupuolella ja osa uuden tehtaan uusista työläisistä asui Tallinnan kaupungissa. Julkisen liikenteen palvelut eivät riittäneet, joten Kirovin piti hankkia oma linja-auto kuljettamaan väkeä tehtaalle. Linja-auton osto oli taas helpommin päätetty kuin toteutettu. Autoa tarvittiin nyt, eikä seuraavan viisivuotissuunnitelman aikana 1970-luvun alkuvuosina. Niinpä seuraavan viisivuotiskauden linja-autotuotannosta autoa oli turha tavoitella. Kirov pani yksinkertaisesti parhaan varustajansa asialle.

Linja-auton ostamiseen tarvittiin ostolupa, sillä tehtaan tuotantomäärä oli määrätty ja korvamerkitty etukäteen viisivuotiskausittain. Tuotanto oli jaettu eri ministeriöiden kesken ja ministeriöt sitten jakoivat ostolupia kaupungeille tai vaikkapa tehtaille oman tarveharkintansa mukaan.

Kalastuskolhoosi Kirov kalasäilyketehtaineen kuului kevyen teollisuuden ministeriön alaisuuteen, sieltä oli siis saatava ostolupa. Kuluvalle viisivuotiskaudelle ostoluvat oli jo jyvitetty, joten oli päästävä koukkaamaan.

Politbyroon jäsen, kevyen teollisuuden ministeri Anastas Mikojan oli ollut vierailulla Neuvosto-Eestissä ja nauttinut Kirovin vieraanvaraisuudesta ollessaan tutustumassa Neuvosto-Eestin johdon kanssa paikalliseen kevyeen teollisuuteen. Kirovin varustaja suunnisti siis Mikojanin puheille. Suurta herraa hän ei tietenkään päässyt vaivaamaan, mutta sihteeristölle hän sai esitettyä asiansa.

Varustaja kertoi tulleensa noutamaan sen linja-auton ostoluvan, jonka toveri Mikojan oli luvannut Kirovissa vieraillessaan. Tarina oli varustajan itsensä keksimä, mutta tärkeilläkin tovereilla tulee toisinaan vieraanvaraisuudesta nautittaessa hövelisti luvattua kaikenlaista. Mikojanin sihteeristö ei tohtinut ruveta tenttaamaan esimiestään, että ”muistatteko luvanneenne….”, vaan yksinkertaisesti valitsi helpomman ratkaisun ja kirjoitti linja-auton ostoluvan. Tähän Kirovin varustaja oli luottanutkin.

Lupa oli taskussa, puuttui enää linja-auto. Niitä tehtiin Minskissä, joten lento sinne. Ostolupia oli enemmän kuin autoja ja joka aamu tehtaan portilla oli lauma varustajia odottamassa oikeutta ostaa tuotantolinjalta valmistuva auto.

Kirovin varustaja tutustui tilanteeseen ja teki itsensä tykö myyntikonttorin väelle. Eräänä aamuna hän tuli ensimmäisenä paikalle, vartijat päästivät tutun miehen myyntikonttoriin sisälle odottamaan. Kirovin varustaja ”lainasi” insinöörin takin naulakosta, ja kun muut varustajat tulivat jonottamaan hän ”insinöörinä” kertoi, että tänään luovutukset alkavat vasta iltapäivällä. Takki takaisin naulaan ja jonoon, jossa viekas virolainen oli ainoa jonottaja. Myyntikonttorin väki tuli ajallaan töihin ja jonossa oli vain yksi mies. Hän sai seuraavan auton ja sitten lähdettiin liukkaasti ajamaan kohti kotia.

 

Varustajat takasivat tuotannon

Tallinnalaisessa mittalaitetehtaassa oli runsas tusina päätoimisia varustajia. Noin puolet yrittävät hankkia peltiä ja metallia mittalaitteiden kuoriin ja toinen puoli kaapelia ja muuta tavaraa, joita tarvittiin itse mittalaitteiden valmistamiseen.

Teoriassa kaikki oli olemassa. Viisivuotissuunnitelmassa oli määrätty, millaisia mittalaitteita ja millaisia määriä tuotetaan, ja kenelle ne myydään. Samalla oli määrätty, kuka myy mittalaitetehtaalle tarvittavat raaka-aineet ja tarvikkeet. Mittalaitetehdas kuului kevyenteollisuuden ministeriön instrumenttiteollisuuden ministeriön alaisuuteen.

Taloussuunnitteluvirasto jakoi instrumenttiteollisuuden ministeriölle resurssit, esimerkiksi mittalaitteiden kuoripeltiä tai sähköjohtoja. Ministeriö jakoi valmistajille myöntöjä, eli myönsi vaikkapa tallinnalaiselle mittalaitetehtaalle oikeuden ostaa esimerkiksi 2 kilometriä sähköjohtoa resurssin määrittelemältä kaapelitehtaalta.

Käytännössä ongelmia oli sekä resurssien, että myöntöjen kanssa. Eri tuotantohaarojen resurssit eivät vastanneet tuotantohaarojen tarvetta. Mitä monimutkaisemmaksi ja nykyaikaisemmaksi tuotanto muuttui, sitä enemmän siihen tarvittiin erilaisia osia ja raaka-aineita.

Viiden vuoden välien päivitettävät jakosuunnitelmat olivat aina vanhentuneita. Toinen ongelma oli myönnöt. Oli oikeus ostaa kaapelia tai linja-auto, mutta niin oli monella muullakin. Sama niukkuus vallitsi teollisuuden hankinnoissa kuin minkä tavalliset ihmiset kohtasivat kaupassa tyhjinä hyllyinä. Jotta tuotanto edes jotenkuten pyörisi, tarvittiin varustajia.

Varustajien ensimmäinen tehtävä oli saada heidän yritykselleen myönnetty tavaramäärä ostettua. Valmistajalle se oli kutakuinkin yhdentekevää, kenelle se möi eli luovutti tuotantoansa ja missä järjestyksessä asiakkaita otettiin vastaan. Etukäteen oli jo määrätty, kenelle saa myydä, kuinka paljon ja millä hinnalla. Varustajan tehtävänä oli työntää toimitukset liikkeelle, huolehtia siitä, että hänen firmansa saisi ostaa sille myönnetyn tavaramäärän.

Tässä tarvittiin aitoja kauppamiehen ihmissuhdetaitoja. Päätös osto-oikeuksien järjestyksestä tehtiin tuottajan konttorissa ja tavallisesti sen teki joku käytännön asioista vastaava keskiasteen toimihenkilö. Neuvostoliitossa nämä olivat useimmiten naisia, sillä johtajien paikat olivat miesten läänityksiä.

Joka vuosi kansainvälisenä naistenpäivänä Kirovin kaikki miespuoliset johtajat ja varustajat lähtivät kierrokselle. Etukäteen oli varattu suklaarasioita ja kolhoosin omassa kasvihuoneessa oli kasvatettu naistenpäivän ruusut. Oli laadittu listat ja jaoteltu käyntikohteet.

Jokaisen Kiroville tärkeän naispuolisen toimihenkilön luona käytiin, toivotettiin hyvää naistenpäivää ja annettiin kukkia sekä suklaata. Suuri operaatio, mutta se loi hyvää tahtoa. Myöhemmin jonkun Kirovin varustajista tullessa käymään, ilmapiiri oli jo etukäteen suotuisa.

Sitten esiintyi puhdasta kynnysrahan kysymistä. Tallinnalainen mittaritehtaan varustaja joutui hankkimaan puolivalmisteita toimittavan tehtaan isolle johtajalle sisustuksen koko johtajan uuteen asuntoon. Neuvosto-Eestissä kun huonekalujen laatu oli parempaa kuin muualla Neuvostoliitossa, ja ainakin se oli hienompaa, jos uudessa asunnossa ei ollut oman kaupungin myyntipisteistä hankittuja standardikalusteita, joita oli kaikilla muillakin.

Tallinnassa ei sitten muuta kuin huonekaluliikkeen jonoon ja oman tehtaan suhteet peliin, kalustus saatiin ostettua ja toimitettua. Maksuksi mittaritehdas sai ostaa sille ministeriön myönnöllä osoitetun tavaraerän.

 

Vastakauppojen järjestäminen

Kouluun tuli syksyllä suunniteltua enemmän oppilaita. Kouluruoka oli laskettu pienemmän oppilasmäärän mukaan, niinpä tarvittiin suunnitelman ulkopuolista täydennystä. Asialle laitettiin koulun ruokalan varustaja, joka pienistä puroista, ylijäämästä sieltä ja täältä, kokosi ne lisäelintarvikkeet, joita ruokala tarvitsi. Vasta seuraavissa vuosisuunnitelmissa kasvanut oppilasmäärä otettiin läänintasolla huomioon ja koulun ruokalalle osoitettiin suurempi ruoka-aineiden myöntö.

Ylijäämää oli kaikkialla. Jos rakennettiin koululle vaikkapa uusi voimistelusali, niin rakennustarvikkeita kannatti saadessaan hamstrata sellainen määrä, että se varmasti riittää. Jos sementti tai tiilet loppuivat, niin mistään ei niitä voinut ostaa lisää. Rakennustyön loputtua koululle jäi pieni rakennustarvikkeiden varasto.

Ruokalan ruoka-ainevajeen aikaan paikallinen kolhoosi tarvitsi läjän tiiliä navetan korjaamiseen. Tässä oli yhteinen etu, tavaraa myytiin virallisella hinnalla toinen toisilleen, mutta kummallekin  ostettavalla tavaralla oli puuttuvan tavaran arvo. Kauppaa ei kannattaisi tehdä, jos ei itselleen saisi vastakauppaa. Tässä vastakauppojen järjestämisessä oli varustajien toinen tärkeä tehtävä.

Talouden todellisuuden kivet rahisivat sosialistisen suunnitelmatalouden rattaissa. Varustajien työ oli poistaa niitä kiviä, ja oli heidän ansiotaan, että rattaat pyörivät niinkin kauan kuin pyörivät.

 

TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN

Lue lisää samasta aiheesta
Anastas Mikojan Kirovin varustaja mittalaitetehtas Neuvostoliitto Ostolupia ostoslupa Politbyroo Politbyroon