Viro on vanha olutmaa
Viron oluenpanon historia on määritetty lähes tuhannen vuoden taakse. Ensimmäinen kirjallinen muistiinpano Virossa valmistetusta mallasjuomasta on vuodelta 1284. Tuolloin Saarenmaan piispa Hermann vaati talonpoikia maksamaan veronsa oluena.
Saarenmaalaisista lähteistä on päätelty, että pohjoisgermaanit toivat oluen panemisen taidon Skandinavian kautta. Tätä tukee olutta tarkoittava sana õlu (myös õlut), joka muistuttaa skandinaavisten kielten sanaa öl.
Monet oluenvalmistukseen liittyvät termit, kuten õllevirre (vierre) ja humal (humala) tunnetaan vanhoissa germaanisissa kielissä. Keskiajalla olutta valmistettiin Virossa pääasiassa kaupungeissa ja kartanoiden panimoissa. Niiden omistajat olivat käytännössä kaikki saksalaisia.
Ikivanha juhlajuoma
Olut on ollut virolaisten juhlajuoma miespolvien ajan. Sitä pantiin ristiäisiä, häitä ja hautajaisia varten. Varsinkin häät olivat oikeat olutjuhlat. Olutta pirskoteltiin hääkulkueen päälle, ja morsiusparin tuli nauttia oluensa yhdessä.
Hääpäivän aamuna morsian käveli uuden kotinsa ympäri olutkannua ja leipää kantaen. Hän lorautti kannusta olutta jokaisen huoneen kynnykselle ja murenteli leivän kotieläimille navetan ja lehmien uhrilahjaksi eli kahjaksi.
Vielä 1950-luvulla Rannun talossa pidettyihin häihin ostettiin Valgan oluttehtaasta 104 koria olutta. Häät alkoivat sunnuntaina ja kestivät seuraavaan torstaihin. Häävieraiden ei annettu poistua ennen kuin kaikki viina ja olut oli juotu.
Jouluksi pantiin aina olutta. Jouluyönä ja uudenvuodenaattona kuolleiden henget toivotettiin tervetulleiksi oluen voimalla. Jouluoluesta osa säästettiin uutta vuotta varten. Yksi astia säilytettiin vielä loppiaiseksi, ja joskus toinen astia kynttiläpäiväksikin.
Saarenmaalla oli yleistä vielä 1900-luvun lopulla, että miehet kävivät taloissa juomassa pyhien oluet loppuun. Yleisesti tunnetaan sananparsi “Ei ole jõulu, kui ei ole jõuluõlu“. Yleisesti jouluna olutta juotiin siivosti, mutta loppiaisena olikin sitten meno parhaimmillaan.
Olutta kului myös juhannuksena, Peetrin, Paavalin, Mihklin ja Maarjan päivinä. Juhannusolutta säästettiin heinäajan virvoitusjuomaksi. Monet raskaat maatyöt tehtiin talkoina, ja talkooväen palkka maksettiin ruokana ja juomana.
Muinainen uhrilahja
Olutta kaadettiin maahisille, puille ja pellon jumalille. Saarenmaan Kahjamäellä on ollut tällainen uhrauspaikka. Saarenmaalaiset uhrasivat olutta vedenhengille, ja kalastajat kaatoivat olutta mereen tai rannalle sekä maihin palattua maaemolle. Hiidenmaalla oli tapana tuoda omat maltaat laivurille keväisin ennen rannalle menoa. Maltaista laivuri teki vahvan verkko- oluen, joka otettiin tynnyreineen kalanpyynnille mukaan. Setomaan kylissä olutuhri tarjottiin viljan ja oluen jumalalle, Pekolle, ja Vändrassa puolestaan Tõnnille. Lauisessa ja Keilassa liedelle kaadettiin tippa olutta, jotta ruoka olisi valmistunut paremmin. Viljanpuinnin aikana riiheen vietiin olutta erityisenä riihen kahjana, ja samalla rukoiltiin, ettei riihi olisi syttynyt tuleen.
Jõhvissa oli tapana vainajan hautaan laskemisen yhteydessä heittää olutta vainajan perään. Harju-Jaanissa kaadettiin ennen vainajan hautaan panoa kannullinen olutta oven eteen maahan karkottamaan pahoja henkiä.
Olut tuotiin seurueelle isossa tuopissa, joka laitettiin kiertämään. Jokainen ryyppäsi vuorollaan, ja kannu tyhjentyi seurueen voimin. Tuoppi olikin monen mielestä ainoa oikea oluen juomisastia. Saarenmaalaisten mielestä olutta ei pitänyt juoda lasista, koska silloin se meni liian nopeasti päähän. Kotioluen teko on ollut pohjana monelle teollisesti tänä päivänä valmistetulle oluelle, sillä monen nykyaikaisen Viron panimon juuret juontavat tavalla tai toisella vanhaan perinteeseen.
Vanha olutkaupunki Tartto
Tartossa oluella on ollut keskeinen merkitys kaupunkilaisten elämään vuosisatojen ajan. Jo keskiajalla saksalaisten kauppiaiden ja käsityöläisten asuintalojen yhteydessä olivat omat kotipanimot. Oluen myyntiin valmistaminen olikin pitkään piispojen ja kuninkaiden Suurkillan kauppiaille myöntämä etuoikeus.
Venäjän keisarivalta käski muodostaa panimoyhtiöt Tarttoon ja Pärnuun vuonna 1783. Oluen valmistus kiellettiin Tartossa kaikilta muilta. Niinpä panimoyhtiölle rakennettiin Emajoen rannalle oma rakennus. Siellä valmistettua olutta kuljetettiin kaupungin 30 krouviin.
Vuonna 1820 vahvistettiin Tarton oluenpanoa koskevat määräykset. Tallinnalainen Justus Reinhard Schramm aloitti uuden tehtaan rakentamisen. Panimo valmistui 1832, ja nuori johtaja keksi liikeideaksi pullotetun jääkellarioluen. Oluen lagerointia varten hän vuokrasi entisen ruutikellarin. 1800-luvun lopulla Tartossa toimi kuusi olutpanimoa. Schramminkin panimo sai uudet omistajat. Tehtaan nimeksi tuli Tivoli, jonka osti puolestaan 1600-luvun Ranskan hugenoteista polveutuneen Albert Le Coqin perustama brittiläinen A. Le Coq -perheyritys.
Neuvostoliiton romahdettua Viron valtio yksityisti RAS Tartu Õlletehas -yhtiön Magnum Konsuumer -osakeyhtiölle, joka osti myös Saarenmaan panimon. Uudet omistajat aloittivat yritysten modernisoinnin, kunnes myivät molemmat panimot suomalaiselle Olville. Olvi palautti Tarton panimolle A. Le Coqin nimen. Tallinna Sakun aluetta Tallinnassa on toiminut vuosisatain saatossa useita oluttehtaita, vaikka pääkaupunki oli lähes koko 1900-luvun ilman omaa panimoa. Kauppias Georg Wilhelm Pfaff pystytti 1832 Suur- ja Väike-Karja -katujen kulmille piharakennuksessa toimivan panimon. Laitos siirtyi välillä kadun toiselle puolelle, kun Pfaffin poikien haltuun siirtynyt yritys laajensi toimintaansa Väike-Karja ja Sauna -katujen kulmaan. Samalle paikalle rakennettiin myös mallastamo. Panimon toiminta loppui kuitenkin 1900-luvun alussa.
Sakun oluttehtaan perinteet ulottuvat 1800-luvun alkupuolelle. Tuolloin Sakun kartanon omisti kreivi Karl Friedrich Rehbinder, joka rakensi tislaamon ja panimon maatilalleen. Ensimmäinen kirjallinen maininta panimosta on vuodelta 1820, jolloin kartanon olutkeittiössä pantiin olutta.
Sakun läpimurtona voidaan pitää Kadriorgin puistossa kesällä 1875 järjestettyä maatalousnäyttelyä, jonka olutpaviljongissa tarjoiltu olut saavutti loistavan arvostelumenestyksen ja janoisen yleisön suosion. Sakun kartanon viereen perustettiin ajan oloon jopa jättimäinen höyrypanimo vuonna 1876. Suursijoitusten avulla panimosta tuli maakunnan tärkein teollisuuslaitos, joka 1800-luvun valloitti koko Harjumaan markkinat.
Oluttuotantoa vauhditti myös rautatieyhteyden avaaminen Sakusta Tallinnaan 1899. Siihen saakka olutta oli kuljetettu pääkaupunkiin hevoskärryillä. Kapearaiteinen rata teki mahdolliseksi entistä suurempien olutkuormien kuljettamisen. Siitä pitäen Saku on ollut Viron johtavia panimoita.
Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1991 perustettiin yhteisyritys Saku Õlletehas. Vuosikymmenen lopulla Baltic Beverages Holding, jonka omistivat ruotsalainen Pripps ja suomalainen Hartwall, hankki omistukseensa panimon osakkeista 75 prosenttia. Viimeinen neljännes jäi pienille osakkeenomistajille.
Oluen ja ruoan liitto
Muutaman vuoden takaisten panimoalan yritysjärjestelyjen myötä Saku siirtyi tanskalaisen Carlsbergin omistukseen, ja yhtiölle tuli johtajaksi Pekka Tennilä Sinebrychoffilta Suomesta. Tennilä uskoo, että tänään olut on Virossa palaamassa omille juurilleen, osaksi arkisia nautintoja ja ruokapöydän antimia.
“Uskon, että olut löytää pian paikkansa Virossa muiden ruokajuomien rinnalta. Olemme tehneet viime vuosina kovaa työtä oluen laadun parantamiseksi ravintoloissa sekä oluen aseman vahvistamiseksi ruokapöydissä“, Tennilä vakuuttaa.
Saku ja A. Le Coq käyvät kovaa kilpailua Viron olutmarkkinoista. Pääkaupungissa Saku on yhä markkinajohtaja. Kolmantena tulee Haljalassa toimiva Wiru Õlu.
“Viime vuonna Saku toi markkinoille kolmen gourmet-oluiden sarjan, joka sai ravintoloissa kiinnostuneen vastaanoton. Tämän kevään uutuuksia ovat tumma Saku Dublin ja hunajainen Mõdu. Oluen ja ruoan liitto syvenee yhteistyössä keittiöalan ja ravintola-ammattilaisten kanssa. Siinä riittää haastetta lähivuosiksi“, Tennilä sanoo.
TEKSTI HEIKKI KÄHKÖNEN, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheesta
