Salkku lompakkona
Teksti Antti Sarasmo Kuvitus The Baltic Guiden arkisto/Hannu Lukkarinen
Lopulta inflaatio oli niin pitkällä, ettei pieniä ruplan seteleitä enää laskettu. Ne niputettiin sadan kappaleen nipuiksi, ja näitä nippuja sitten heiteltiin tiskille, kun jotakin ostettiin. Lompakkoon niput eivät enää mahtuneet. Niitä kuljetettiin kassissa tai salkussa. Maksettaessa kukaan ei enää edes vaivautunut tarkistamaan, oliko vaikkapa kolmeruplaisten nipussa oikea määrä seteleitä. Liikkeellä oleva raha menetti arvoaan joka päivä.
Neuvostoliitto hajosi elokuussa 1991, ja samalla petti sosialistinen talousjärjestelmä. Sosialistinen talousjärjestelmä oli perustunut hallinnollisiin hintoihin ja etukäteen määrättyihin tuotantomääriin. Inflaatiota ei ollut, ja sen merkiksi tavaroihin oli merkitty niiden hinta. Talouden lait osoittautuivat kuitenkin hallintoa voimakkaammiksi: jos hinta ei joustanut, niin saatavuus jousti. Neuvostoliitossa oli pulaa kaikesta, ja merkittävä osa työpäivästä käytettiin kaikkialla Neuvostoliitossa jonottamiseen. Kun johonkin kauppaan tuli jotain, syntyi heti jono. Ainainen jonottaminen oli niin tyypillistä, että jopa lapset kerrostalojen pihoilla leikkivät jonottamista.
Viron uudelleenitsenäistyminen merkitsi tuonnin vapautumista. Markkinoille virtasi tavaraa, ja kaikki meni kaupaksi, kun kaikesta oli ollut niin suuri pula. Tuonti piti tietysti maksaa valuutalla, ja kun ruplan vaihtokurssi huononi päivä päivältä, tarvittiin käteistä aina enemmän ja enemmän. Palkat toki nousivat, mutta niin nousivat hinnatkin, ja käteisestä alkoi olla pulaa.
Hätäkeinot käyttöön
Virosta alkoi loppua käteinen. Neuvostoliitto oli ollut käteisen käyttöön perustuva maa. Pankkisiirrot, sekit tai pankkikortit, mitään niistä ei ollut käytössä. Laskut maksettiin postisiirtona postissa käteisellä, ja käteinen oli ainoa maksuväline kaupoissa ja ravintoloissa. Palkatkin oli maksettu käteen ja käteisellä.
Ilta illan jälkeen keväällä 1992 television pääuutisten ensimmäinen uutisaihe koski rahajunan liikkumista. Siperian setelipainosta oli tulossa juna läntiseen Neuvostoliittoon. Junasta oli luvattu pari vaunullista rahaa myös edelleen ruplavyöhykkeeseen kuuluvalle Virolle. Oma suu oli kuitenkin lähempänä kuin pussin suu. Jotain toki saatiin, mutta paljon vähemmän kuin mitä olisi tarvittu.
Ensimmäinen hätäkeino oli palkkojen maksaminen pankkiin. Se oli jotain uutta, ja ihmisten piti käydä pankissa nostamassa palkkansa käteisenä. Systeemi toimi, mutta sitä käteistä ei ollut kierrossa yhtään sen enempää kuin ennenkään.
Keksittiin tilirupla. Rahaa oli tilillä, mutta sitä ei saanut nostaa käteisenä. Tilirupla vaati pankkisiirron laajaa käyttöönottoa, ja niin myös tehtiin. Tiliruplilla tavallinen kansalainen pystyi maksamaan kaikki viralliset maksunsa, kuten vuokrat, verot tai sairaalakulut. Erityisesti yritysten myynti-ilmoituksissa hinta ilmoitettiin kahdessa osassa: tämän verran piti olla käteistä vaikkapa käytettyä länsimaista pesukonetta ostettaessa, ja tämän verran sai maksaa hinnasta tiliruplilla. Kauppa käytti tiliruplia viranomaismaksuihin, kuten veroihin tai tulleihin.
Kaikki menot eivät kuitenkaan olleet viranomaismaksuja, eikä käteistä edelleenkään ollut. Virossa otettiin käyttöön sekit. Sekin saattoi kirjoittaa tilinsä nosto-oikeudelliselle puolelle, sillä saajalla oli oikeus lunastaa sekki käteisenä, jos käteistä oli saatavilla.
Samaan aikaan inflaation laukatessa ostettiin kaikkea, mitä ostettavissa oli. Palkka säilytti arvonsa paremmin esimerkiksi pyyhekumeina kuin käteisenä. Virolaiskodeissa oli tavaraa.
Banaanitasavallan päivä
Koko ajan oli puhuttu oman virolaisen rahan käyttöönotosta ja Venäjän ruplavyöhykkeestä eroamisesta. Oli kilpailtu setelien suurmiehistä ja suurnaisista sekä setelien ulkonäöstä. Kuvia julkaistiin lehdissä, ja kaikki tiesivät, mitä tulossa olisi, mutta rahauudistus tuntui vain kestävän ja kestävän.
Lopulta pääministeri Tiit Vähi esiintyi television pääuutislähetyksen alussa ja ilmoitti, että rahauudistus tapahtuu kolmen päivän kuluttua, 20.6.1992, ja että jokainen saa vaihtaa 1500 ruplaa Viron krooneiksi kurssilla, jossa kymmenen ruplaa vastaa yhtä kroonia.
Seurauksena oli ennennäkemätön ostopaniikki, kun ihmiset pyrkivät pääsemään eroon liioista ruplistaan. Kaikki kävi kaupaksi. Kaupat puolestaan löysivät syitä sulkea oviaan: kellä oli lakisääteinen suursiivouksen päivä vähän aikaisemmassa, kellä inventaario ja kellä ”avarii” eli onnettomuus.
Valtion viinakaupat eivät sulkeneet oviaan, ja niihin jonotettiin. Rahauudistuksen päivänä Viro oli kuiva maa, viinakaupat oli myyty käytännössä tyhjiksi. Banaanitasavallaksi virolaiset kutsuivat maataan 19.6.1992, kun viimeiset ruplat käytettiin banaaneihin. Niitä oli saatavilla, mutta ne olivat kovin kalliita, aikaisemmin ehkä ostettiin banaani perheen kesken maisteltavaksi. Nyt niitä ostettiin kilokaupalla, ja illalla monessa perheessä lapset ja ehkäpä aikuisetkin mutustelivat tätä harvinaista herkkua. Oli viimeinen ruplan ilta.
Viron kruunun päivä
Viron kruunu eli krooni otettiin käyttöön 20.6.1992. Jo aikaisemmin oli jokaisen pitänyt rekisteröityä rahanvaihtoa varten, ja jokaiselle oli määrätty rahanvaihtopiste. Pisteitä oli monta, jotta kassat eivät olisi olleet ylettömän suuria.
Samalla saatiin tehtyä ensimmäinen väestönlaskenta. Virallista väestönlaskentaa olisi ensimmäisen itsenäisyysvuoden aikana ehkä vältelty, tai ainakin sen toteuttamistavasta olisi tullut huomautuksia. Nyt kaikki huolehtivat itse omasta väestönlaskennastaan kirjautumalla rahanvaihtoa varten. Virossa oli 1 410 951 rahanvaihtajaa.
Rahanvaihtopäivä on Virossa ollut ainoa päivä, jolloin ei kirjattu rikoksia. Konnatkin olivat jonossa vaihtopisteissä, ja konnuuksia alettiin tehdä taas seuraavana päivänä.
Rahanvaihtopisteet oli koristeltu Viron lipuin ja havukoristein. Järjestystä valvoivat suojeluskuntalaiset ja rahoja poliisit. Ihan turhaan, sillä hyväntuuliset ihmiset jonottivat rauhallisesti rautaisella neuvostokansalaisen jonotuskokemuksella, ja saatuaan uudet krooninsa niitä sitten ihmeteltiin koko perheen voimin heti vaihtopisteen (useimmiten koulun) käytävällä.
Tallinnassa ”Banaanitasavallan päivänä” ostettiin myös elintarvikkeita, kuten leipää, ja kaupat myytiin lähes tyhjiksi. Mutta leipä oli loppua myös Viron kruunun päivänä, kun ihmiset menivät uusien sileiden seteliensä kanssa kauppaan ja ostivat ensimmäiseksi omalla rahallaan ruisleivän.
Monessa kaupassa ei ollut vielä kolikoita vaihtorahoiksi, joten vaihtorahoina annettiin vaikka suklaamakeisia tai ylimääräisiä nappeja, ihan kaupan tyypistä riippuen.
Kruunun päivä oli myös päivä, jolloin ”rikkaat länsimaalaiset” joutuivat jonottamaan. Tallinnassa matkailijat saivat vaihtaa krooneja vain hotelli Virun virallisessa rahanvaihtopisteessä. Jono oli pitkä.
Kaikkialla juhlistettiin omaa rahaa, sillä se merkitsi paremman huomisen alkua ja pääsyä pois kasvavasta talousahdingosta. Viron kruunu oli lukittu vaihtokurssiin siten, että kahdeksan kroonia vastasi yhtä Saksan markkaa. Ensimmäinen vaihto-oikeus oli 150 kroonia, ja siitä tuli myös heinäkuun keskipalkka. Hinnat jatkoivat nousuaan, ja kotimainen neuvostoteollisuus romahtamistaan. Talous oli huonossa kunnossa, mutta oma raha kertoi, että kiipeäminen kuopan pohjalta oli alkanut. Vasta maaliskuussa 1993 palkkojen nousu ylitti hintojen nousun, ja talouspula alkoi helpottaa.
Rahauudistuksen myötä kaikista kaupoista oli tullut ”valuuttakauppoja” länsimaisine tavaravalikoimineen. Tavallinen virolainen joutui muuttamaan tapojaan. Aikaisemmin taskussa oli ollut ainakin kuukauden palkka, ihan siltä varalta, että vastaan tulisi kauppa, jossa sattumalta olisi ostettavaa. Nyt taskussa piti olla ostoslista, jotta se kuupalkka riittäisi uudessa tavarataivaassa koko kuukaudeksi. Jos keväällä oli ollut pulaa seteleistä eli rahaa ei ollut, niin kesällä monelta puolestaan olivat rahat ihan perinteisesti loppu.
Viro liittyi euroon 1.1.2011.
The Baltic Guiden tuoreita uutisia
- Tutustu virolaisen joulunvieton tapoihin läpi aikojen

- El Greco, upea joulukuusi ja ihastuttava näkymä Tallinnan yli Nigulisten museossa



- Palkitun oopperasolistin joulukonsertti



Lue lisää samasta aiheesta











