Rantaruotsalaisten tarina
Aibolandissa puhuttiin aikanaan vironruotsia, yhtä ruotsin kielen murretta.Nykyään alue tunnetaan Länsi-Viron rannikkona saarina.
Aivan kuin Suomessakin oli myös Virossa ruotsinkielistä rannikkoasutusta. Ruotsista tultiin meren yli ja jäätiin asumaan meren äärelle. Rantaruotsalaiset olivat etninen vähemmistö, joka asui Viron länsirannikolla ja monet paikkakunnat olivat puhtaasti ruotsinkielisiä. Rantaruotsalaiset eli virolaisittain rannarootslased kutsuivat asuinaluettaan Aibolandiksi. Ruotsinkielisiä olivat Ruhnun, Vormsin ja Osmussaaren saaret sekä Noarootsin niemi Haapsalun lähellä.
Meri antoi leivän
Rantaruotsalaiset ja heidän omaperäinen kulttuurinsa olivat tukevasti sidoksissa mereen. Päätoimeentulo oli useimmiten kalastus, vaikka kalastajalla oli yleensä myös pieni maatila, jota viljeltiin kalastuksen ohella. Toinen tärkeä elinkeino oli rannikkomerenkulku.
Menneinä vuosisatoina maantiet olivat kehnoja ja muistuttivat paljolti nykypäivän hyväkuntoista metsäautotietä. Hevoskärryt vetivät tavaraa kävelyvauhtia ja matka kesti. Talven rekikelit mahdollistivat nopean ja tehokkaan tavarankuljetuksen. Rekikeleillä kartanoiden kauppavilja tuotiin Tallinnan viljakauppiaiden makasiineihin. Tallinnassa viljavarastoja oli aluksi kauppiastalojen yläkerroksissa. Kun se ei enää riittänyt, rakennettiin suuria viljamakasiineja. Yhdessä sellaisessa vanhassa viljamakasiinissa on nykyään ravintola Olde Hansa. Jokunen viljatynnyri siihen taloon mahtui, kun huolella pakattiin. Keväällä meren vapauduttua jäistä hansakauppiaat veivät riihikuivaa ja hyvin säilyvää viljaa Saksan kauppakaupunkeihin.
Avomerikuljetukset olivat isojen tekijöiden käsissä, oli tulli ja purjehduslupia, mutta rannikkoliikenteestä huolehtivat rannikon asukkaat itse.
Käytössä saattoi olla iso avovene, jota purjehdittiin ja huonolla tuulella soudettiin, vähän kuten oli jo viikinkiaikana tehty. Kunnolliset kipparit omistivat oikeita purjealuksia, joita voisi nykytermein kutsua jaaloiksi. Niissä oli kansi ja aallonpärskeiltä lastia suojaava ruuma. Mastojakin oli ainakin yksi, usein kaksi. Suuria eivät rannikkoalukset olleet, sillä pienten satamien lastitkin olivat pieniä. Hevoskärryillä matka Tallinnasta vaikkapa Pärnuun kesti hyvinkin kolmatta päivää, sopivalla tuulella laiva oli nopeampi ja kuljetti kerralla enemmän lastia eli oli myös edullisempi. Kuljetettavaa siis oli ja rannikkolaivureille jatkuva tarve.
Hyvä Ruotsin aika
Virossa Ruotsin valtakautta 1617–1711 kuvataan nimellä Hyvä Ruotsin aika. Hyvän siitä teki ainakin se, että Liivinmaa sai elää rauhantilaa lähes vuosisadan. Stolbovan rauhaa 1617 oli edeltänyt suuri sotien kausi. Oli käyty Liivinmaan sota 1558–1583, jossa Venäjä, Puola, Tanska ja Ruotsi taistelivat Liivinmaan herruudesta. Tämä sota hävitti maata hirvittävästi, kun monet armeijat elivät maanviljelijöiltä pakko-otetuilla elintarvikkeilla. Tässä sodassa myös tuhoutuivat Liivinmaan keskiaikaiset linnat, vain rauniot jäivät muistuttamaan onnellisemmista ajoista.
Ruotsin voitto Liivinmaan sodassa ja sitä seuranneessa Inkerinmaan sodassa toi rauhan. Ruotsi oli myös suurvalta-aikanaan Euroopan hallinnoltaan edistyksellisin valtio. Eihän pohjoinen ja köyhä Ruotsi ollut 30-vuotisessa sodassa voitokas vaurautensa tai väkimääränsä vuoksi vaan siksi, että se pystyi muita paremmin käyttämään olemassa olevia resurssejaan. Hyvä ja tehokas hallinto hyödytti myös Liivinmaata eli Pohjois-Latviaa ja Viroa.
Ruotsin talousideologia oli tuolloin merkantilismi, johon kuului valvottu ja vientivoittoinen ulkomaankauppa. Ulkomaankauppaa saivat käydä vain tapulikaupungit, maakaupungit saivat myydä vientituotteensa tapulikaupunkien vientikauppiaille. Rannikkolaivat kuljettivat lasteja maakaupungeista tapulikaupunkeihin ja valtakunnan sisämeri oli purjehdukselle avoin. Lasteja voitiin viedä niin Riikaan, Tallinnaan, Viipuriin, Turkuun ja jopa Tukholmaan asti. Tämä oli rannikkolaivureille hyvää aikaa.
Todella merkittävä oli myös Ruotsin ajan vahvistus rantaruotsalaisten henkilökohtaiselle vapaudelle. He eivät olleet maaorjia vaan vapaita ihmisiä kuten kaupunkien asukkaat. Viron kielessä on erillinen sana prii, joka tarkoittaa maaorjuudesta vapaata kansalaista. Vapaa on viroksi vaba ja sillä sanalla on sama merkitys kuin suomen sanalla vapaa.
Pietarin redillä
Pietari Suuri valloitti Liivinmaan suuressa Pohjansodassa ja Tallinna antautui 1711. Liivinmaa liitettiin Venäjään ja aateliston uskollisuuden takaamiseksi säädettiin erityiset Baltian oikeudet. Näihin kuului muun muassa tilanherran oikeus omistaa alustalaisensa. Rantaruotsalaiset säilyttivät kuitenkin vapautensa ja he olivat oikeastaan Liivinmaan ainoita vapaita kalastajia ja maanviljelijöitä.
Pietari Suuri perusti myös valtakunnan uuden pääkaupungin syrjäiselle seudulle Nevajoen suistoon. Uudella kaupungilla ei ollut vaurasta maaseutua ympärillään ja kaikki piti tuoda kaupunkiin jostain muualta. Hevoskuljetus oli edelleen hidasta, joten meri oli ainoa vaihtoehto. Venäjän ainoa vauras maakunta meriyhteyden päässä Pietarista oli Liivinmaa.
Viron rannikkopurjehduksen kultakausi kesti Pietarin perustamisesta rautateiden tuloon asti. Ja vielä senkin jälkeen merikuljetukset valtakunnan eri osista Pietariin olivat tärkeitä, sinnehän parrulastissa Saimaalta oli menossa myös Prinsessa Armada.
Kartanot rakensivat omia jaalojaan, varsinkin ne jotka sijaitsivat rannikolla. Kuljetettavaa oli kuitenkin niin paljon, että vapaille rantaruotsalaisille riitti rahteja kylliksi asti. Kaikkea mahdollista laivattiin: elin tarvikkeita, tiiliä, ikkunalasia, lautatavaraa, katukiviä, elävää karjaa, sikoja, polttopuuta ja soraa. Kaikkea mitä kasvava suurkaupunki tarvitsi. Rahdeista tuli tuloja ja se näkyi myös rantaruotsalaisten Aibolandin vaurautena. Ei ollut niin, että germaaneihin kuuluneet rantaruotsalaiset olisivat ihmisinä olleet parempia kuin fennougrit virolaiset, vaikka näin asia usein haluttiin nähdä itseään germaaneina pitävien aatelisten puolelta. Rantaruotsalaisilla oli yrittämisen vapaus mitä maaorja-virolaisilla ei ollut.
Rantaruotsin loppu
Toinen maailmansota päätti Aibolandin tarinan. Ensimmäinen isku oli ensimmäinen neuvostokyyditys kesäkuussa 1941, muutama viikko ennen itärintaman sodan puhkeamista. Vauraita ja kuviteltuja ulkomaan siteitä (Ruotsiin) omaavia merirajan asukkaita kyyditettiin suhteessa enemmän kuin muita virolaisia. Sitten tuli Saksan miehitys.
Ruotsin valtio alkoi pitkän diplomaattisen ponnistelun etnisinä ruotsalaisina pitämiensä rantaruotsalaisten puolesta. Ruotsilla oli Natsi-Saksaan puhevaltaa, sillä Saksan sotateollisuuden tarvitsemasta rautamalmista suurin osa tuli puolueettomasta Ruotsista. Pitkien neuvotteluiden jälkeen sovittiin väestönsiirrosta.
Rantaruotsalaisille tarjottiin 1943 ja 1944 mahdollisuus muuttaa Ruotsiin. Rantaruotsalaisia lähti sodan jaloista Ruotsiin noin 7 000 ja monet kylät tyhjenivät täysin. Tämä oli ensimmäinen suuri pakolaisaalto Ruotsiin.
Toinen aalto seurasi syksyllä 1944, kun Saksa vetäytyi ja Neuvostoliitto valloitti Viron. Viimeisin alue, josta pakoon päästiin, oli Aiboland ja sinne epätoivoisten ihmisten kolonnat taivalsivat halki koko Viron. Kaikki eivät päässet Ruotsiin, veneet yksinkertaisesti loppuivat. Tämä pakolaisaalto tempasi mukaansa vielä isiensä mailla sinnitelleet viimeisetkin rantaruotsalaiset. Viroon tai paremminkin Neuvosto-Eestiin jäi vain muutamia satoja rantaruotsalaisia. Kylät ja kokonaiset saaret autioituivat, kun satoja vuosia viljellyt sukutilat hylättiin. Aiboland katosi ja samalla rantaruotsalaisten elävä kulttuuri osana virolaisuutta hävisi.
Viron itsenäistyttyä rantaruotsalaisten kulttuuri on herännyt uudelleen henkiin. On kulttuuriseuroja, on oma museo Haapsalussa ja oma Ruotsin valtion tukema sisäoppilaitosmainen koulu, jossa opetetaan ruotsin kieltä. Tallinnassa toimii ruotsinkielinen seurakunta ja rantaruotsalaisten kulttuuriperintöä vaalitaan. Kaikesta tästä huolimatta Viron rantaruotsalaiset ovat kadonnut kansa, menneisyyteen ei voi palata. Aiboland jää kuitenkin historiaan.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheesta
