Kohtalon kolhima Tartto
Teksti Antti Sarasmo Kuvitus The Baltic Guiden arkisto/Hannu Lukkarinen
Näkymä oli varmasti romanttinen. Hiljalleen virtaavan vehreän joen rannalla oli pensaita kasvavia raunioita. Talojen päätyjä, muurin kappaleita ja mäellä ”kaupungin” takana vielä tuomiokirkon komeat rauniot. Tartto oli tuhoamalla tuhottu, poltettu kaikki mikä paloi ja sitten vielä räjäytetty kaikki mihin ruutia riitti. Asukkaat oli kyyditetty Venäjälle ja ympäröivä maaseutu autioitettu maatalot hävittämällä. Mitään ei ollut jätetty jäljelle.
Tarttolaiset ovat mitä ilmeisemmin uppiniskaista väkeä. Polttamatta oli jäänyt osa Emajoen vastarannalla ollutta esikaupunkia, oikeastaan muutaman kalastajatorpan pieni kylä. Siellä sinniteltiin ja taisi tuo kylä ”Tartto” olla 1700-luvun alussa Viron virolaisin kaupunki, siellä ei asunut kuin maarahvasta.
Ruotsalaisen Tarton loppu
Ruotsi oli valloittanut Baltian pohjoisosat eli Liivinmaan 1600-luvun alussa. Miltei vuosisatainen sotien sarja päättyi ”hyvään Ruotsin aikaan” jonka hyvyyttä oli rauhantila ja kelvollisesti toimiva hallinto. Tarttokin kukoisti ja sinne perustettiin 1632 Ruotsin valtakunnan kolmas yliopisto. Rauhanaika päättyi Suureen Pohjansotaan, joka alkoi 1700 ja päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721. Pohjansodan aikana Venäjä valloitti muun muassa Suomen ja tuo aika muistetaan nimellä isoviha. Pohjansodan päärintamat olivat Puolassa ja Liettuassa.
Kuningas armeijoineen oli poissa, joten Venäjä valloitti Liivinmaata. Narva valloitettiin 1704. Kuuluisa Narvan taistelu ja ensimmäisen piirityksen murtaminen Kaarle XII johdolla tapahtui 1700. ”Narvan mailla vertaan vuoti…”
Pian tulikin seuraavan linnoitetun kaupungin vuoro, Venäjän armeija marssi kohti Tarttoa.
Kuten niin usein sodassa, sattuma korjasi satoa. Tarton piiritys oli kestänyt vasta muutaman viikon ja piirittäjä ei ollut vielä valmis rynnäkköön ja ratkaisutaisteluun.
Heinäkuun yönä 1704 ruotsalaiset puolustajat tulivat ulos muurien suojista ja korjasivat Venäjän-portin suojana (Lai-kadun päässä, nykyisen yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kulmilla) ollutta hirsistä ja mullasta rakennettua tykkiasemaa. Se oli päivän aikana piiritystykistön tulesta ottanut osumaa. ”Ei-kenenkään-maan” toisella puolella pari sataa venäläistä alkoi rakentaa uutta taisteluhautaa.
Ruotsalainen rakentajien suojaosastoa komentanut upseeri hermostui hämärässä ja luuli väkirynnäkön alkaneen. Oikeaoppisesti hän lähti osastonsa kanssa vastahyökkäykseen, tässä tapauksessa venäläistä rakentajaosastoa vastaan. Rantaniityllä venäläisillä ei oikeastaan ollut muuta keinoa ruotsalaisten muskettitulta vastaan kuin ”pako eteenpäin”. Perääntyminen olisi merkinnyt lisää muskettitulta, mutta jos hyökättiin tuo noin 50 metriä, joka oli musketin kantama ja päästin lähitaisteluun, tilanne oli helpompi.
Venäläisten leirissä nähtiin parin komppanian syöksyvän pistimet tanassa kohti ruotsalaisia ja porttia. Oli helppo olettaa, että taisteluhaudan kaivajat olivat löytäneet aukon ruotsalaisten puolustuksessa. Lähdettiin joukolla perään. Ruotsalaiset puolestaan huomasivat olevansa pahassa pulassa ja kaikki liikenevät joukot hälytettiin paikalle.
Kesäyön hämyssä taistelu oli sekava ja määräävä tekijä oli tungos, kun tuhannet miehet ahtautuivat portin ja sen etulinnakkeen alueelle. Alue oli niin ahdas, että ruotsalaisten komentajan takalinjalla antaessaan käskyjä upseereilleen, upseerien piti pistooleillaan hätistellä vieraan valtion edustajia pois luottamuksellisesta neuvonpidosta. Muskettien piiput kuumenivat liiasta ampumisesta ja ruotsalaiset yrittivät jäähdyttää niitä mudalla, lopulta musketeista oli vain nuijiksi.
Taistelu oli yhtä kaaosta ja kaupungissa kaupunkilaiset kuuntelivat peloissaan taistelun ääniä. Ajan sotatapoihin kuului, että jos linnoitettu kaupunki valloitettiin väkirynnäköllä niin joukoille annettiin yleensä kolmen päivän vapaa ryöstöoikeus. On helppo ymmärtää mitä se merkitsi kaupungin siviileille.
Tilanne oli toivoton ja kaupungin komentaja eversti Skytte ymmärsi tilanteen vaatimukset, ruotsalaiset antautuivat. Kaaoksessa sekin oli hankalaa, kaksi ensimmäistä rumpalia ammuttiin kuoliaiksi, kun he yrittivät rummuttaa neuvotteluille. Kolmannella kerralla kokeiltiin trumpetistia ja valkoista lippua, se huomattiin ja taistelu taukosi. Ruotsalaiset antautuivat juuri viimeisellä hetkellä. Venäjä-portin keskiaikaisessa rakennelmassa esiportti oli jo vallattu mutta pääportin linja oli vielä ruotsalaisten käsissä. Kaupunkia ei siis vallattu ja siksi sitä ei saanut ryöstää. Tartto oli pelastunut.
Tarton tuhoaminen
Antautuneet ruotsalaiset marssivat ulos kaupungista ja venäläinen varusväki marssi sisään. Piiritysarmeija lähti kohti seuraavaa taistelua. Kaupunkilaiset jäivät koteihinsa.
Tarton arki oli hailakka, kauppa ei oikein käynyt, kun rintama kulki Tarton ja Itämeren välissä ja yliopistokin oli jo sodan alussa evakuoitu Pärnuun. Elettiin kuitenkin, vaikka loiston päivät olivat muisto vain.
Samaan aikaan toisaalla kuningas Kaarle XII käänsi armeijansa Venäjää vastaan ja alkoi edetä kohti Moskovaa. Tartto oli yhden vaihtoehtoisen etenemisreitin varrella ja nyt venäläiset pohtivat miten toimia. Kaupungin linnoitukset olivat oman piirityksen jäljiltä huonossa kunnossa ja isompaa armeijaa tarvittiin kentällä eikä varuskuntana, joten joukkojakaan ei voitu Tarttoon lähettää. Tartosta päätettiin luopua ja käyttää hyväksi havaittua poltetun maan taktiikkaa.
Ensin kyyditettiin asukkaat. Maarahvas eli virolaiset rengit, piiat ja apumiehet saivat lähteä Viron alueille, mutta kauppiaat, ammattikäsityöläiset eli kiltoihin kuuluneet parempi väki perheineen kyyditettiin Venäjälle. Karkotettuja molemmissa ryhmissä oli yhteensä ehkä 2 000–3 000 ja osa asukkaista oli lähtenyt kaupungista jo aikaisemmin. Tartto ei ollut suuri, mutta taloudellisesti merkittävä kauppakaupunki ja aluekeskus.
Kun asukkaat oli saatu jaloista pois, alkoi kaupungin hävittäminen heinäkuussa 1708. Polttaminen ja räjäyttäminen kesti monta päivää. Ratsuväki hävitti ympäröivän maaseudun.
Tarton tuhoaminen osoittautui tarpeettomaksi koska Kaarle XII kääntyi Moskovan retkellään etelään ja hävisi kenttäarmeijansa nykyisessä Ukrainassa sijaitsevassa Poltavassa, jossa taisteltiin 1709.
Pohjansodan alkaessa loppua annettiin kyyditetyille tarttolaisille lupa palata kotikaupungin paikalle. Paluumuutto alkoi 1714, merkittävin vuosi oli 1715 ja viimeisimmät palasivat 1720. Noin 45 prosenttia kyyditetyistä palasi Tarttoon.
Tuhotussa kaupungissa oli vaikea aloittaa uutta elämää. Asuttiin aluksi hirsimökeissä ja kirkkokin oli puusta ja vielä olkikattoinen.
Tartossa oli jo noin 3 000 asukasta 1700-luvun viimeisellä neljänneksellä ja mikä tärkeintä, oikeus järjestää vuodessa neljät markkinat. Puoli vuosisataa oli mennyt kauppakaupungin toipumiseen.
The Baltic Guiden tuoreita uutisia
- Varhaismusiikin festivaalilla soi barokki
- Pärnu ei ole tylsä talvellakaan
- Lääkärikäynti Virossa voi säästää
Lue lisää samasta aiheestaantti sarasmo Baltian sodat liivinmaa sodat Virossa tarton historia tartto viron historia