SYYSKUUN SEKASORTO 1944
Perinteisesti Toompealla Pitkän Hermannin tornin lipputangossa on Vironmaan valtiaan lippu. Syyskuussa 1944 lippu vaihtui nopeasti ja moneen kertaan.
Syyskuussa 1944 Suomi totutteli, millaista oli elää rauhassa. Tosin Lapin sota oli alkamassa, mutta muuten Suomi oli selvinnyt toisen maailmansodan kurimuksesta. Karjala oli menetetty ja rauhanehdot olivat kovat, mutta Suomi oli säilyttänyt itsenäisyytensä. Toisin kävi Suomenlahden etelärannalla.
Sotilaallisesti tilanne Virossa oli vakava, muttei toivoton vielä syyskuun alussa. Päärintama Virumaan Sinimäillä kesti. Etelämpänä venäläiset mursivat Peipsijärven rantapuolustuksen ja onnistuivat valloittamaan Tarton 25.8., mutta eivät päässeet enää Emajoen yli. JR200 eli virolaiset vapaaehtoiset Suomen armeijassa olivat palanneet kotimaahansa ja osallistuivat taisteluihin Tarton rintamalla.
Sitten saksalaisten rintama petti Riian eteläpuolella. Hetken näytti siltä, että Virossa olevat joukot jäävät mottiin. Hitler antoi luvan vetäytymiseen 17.9. alkaen. Vetäytyminen oli kilpajuoksua aikaa vastaan, sillä reitti turvaan Riianlahden rantakujasta uhkasi sulkeutua milloin tahansa. Viron kohtalonpäivät alkoivat oikeastaan ennen kuin kukaan ehti sitä edes tajuta.
Viron tasavalta palaa takaisin
Viron tasavalta oli olemassa. Vaikka presidentti Konstantin Päts oli kyyditetty Neuvostoliittoon kesällä 1940, viimeinen laillinen pääministeri Jüri Uluots onnistui piiloutumaan uusilta vallanpitäjiltä ja jäi henkiin. Koko muu hallitus teloitettiin.
Pääministerin säilyminen oli tärkeää, sillä Viron silloisen perustuslain mukaan pääministeri hoitaa presidentin tehtävät, jos presidentti on siihen estynyt. Neuvostovankilassa viruva presidentti Päts oli kiistatta estynyt hoitamasta presidentin virkatehtäviään. Jüri Uluots oli siis virkaa tekevä presidentti tai virolaisittain pääministeri presidentin tehtävissä, kun saksalaiset valloittivat Viron kesällä 1941.
Saksalaiset eivät palauttaneet Viron itsenäisyyttä. Baltian maista piti tulla saksalaisen paremman väen hallitsema maakunta, aivan kuten se oli ollut 1800-luvulla. Itsenäisyysmieliset virolaiset pidettiin kurissa, mutta heitä ei aktiivisesti vainottu. Jüri Uluots yritti jo 1941 palauttaa Viron tasavaltaa, mutta saksalaiset eivät sitä sallineet. Sen jälkeen Uluots piti matalaa profiilia ja säilytti vapautensa.
Kun virolaiset tajusivat, että saksalaiset ovat tekemässä salamavetäytymistä, he tekivät ainoan asian, jonka pystyivät. Viron poliittiset johtajat halusivat muistuttaa maailmalle, että Viro ei ole sotimassa kenenkään kanssa, vaan maan alueella sotivat keskenään Saksa ja Neuvostoliitto.
Presidentti (vt.) Uluots nimitti Virolle uuden hallituksen 18.9. Pääministeriksi tuli Otto Tief. Uusi hallitus ilmoitti kaikille maailman maille Viron tasavallan jälleen hallitsevan alueettaan ja miehitysten päättyneen. Samalla uusi hallitus ilmoitti Viron olevan puolueeton valtio, joka ei ole osallisena toisessa maailmansodassa. Viron hallitus esitti myös tiukan protestin Neuvostoliitolle sen armeijan tunkeutumisesta maan alueelle.
Kansainvälisen oikeuden mukaan toimittiin, mutta eihän se riittänyt. Viron hallituksen käytössä ei ollut edes voimakasta radiolähetintä, jolla se olisi voinut saattaa julistuksensa maailman tietoisuuteen, jos joku nyt olisi sattunut olemaan kiinnostunut sellaisesta pikkuseikasta kuin Viro ja sen hallitus.
Eivät Uluots ja Tief olleet tyhmiä, eivätkä naiiveja. He kyllä ymmärsivät, etteivät Viron hallituksen julistukset mitään muuta.Viro oli sotatanner, jossa vallitsevat toiset säännöt.
Se mitä julistuksilla ja koko Tiefin hallituksella tavoiteltiin, oli laillisuus. Viron miehittämistä he eivät voineet estää, mutta pakolaisuuteen haluttiin viedä laillinen Viron tasavallan hallitus. Tässä onnistuttiin, mutta poliittinen tilanne ei koskaan kehittynyt sellaiseksi, että Viron hallitusta maapaossa olisi tarvittu.
Tiefin hallitusta perustettaessa nimittäin vielä uskottiin, että toinen maailmansota päät- tyy samanlaiseen monivuotiseen rauhankonferenssiin kuin mihin päättyi ensimmäinen maailmansota. Sellaisessa konferenssissa olisi tarvittu Viron tasavallan laillista hallitusta.
Pakoon
Hallitus toimi Tallinnassa muutaman päivän. Tärkeää oli saada Pitkän Hermannin torniin Viron lippu. Saksalaiset ja virolaiset lipunnostajat neuvottelivat asiasta Pitkän Hermannin portaissa konepistoolein ja käsikranaatein. Saksalaiset antoivat periksi, sillä heillä oli lähtemisessäkin tekemistä ja yhdelle lipulle ei kannattanut uhrata liikaa aikaa.Saksalaiset olivat alkaneet vetäytyä 17.9. aamuyöllä. Venäläiset tulivat Tallinnaan 22.9. aamulla. Satamaan ajaneet panssarivaunut tulittivat viimeisten saksalaisten evakuointilaivojen perään. Kaupungin yllä liehui tuona aamuna Viron tasavallan lippu. Tämäkin oli tärkeää, sillä Tallinnaa ei virallisesti vapautettu saksalaismiehittäjistä, vaan Tallinna vallattiin virolaisilta.
Iltapäivällä Pitkä Hermanni kertoi jo vallan virolaisten maassa vaihtuneen.
Viron hallitus siirtyi samana aamuna Tallinnasta Länsi-Viroon Haapsalun lähistölle, jossa odotettiin kuljetusta Ruotsiin. Kuljetuksen piti järjestää CIA:n edeltäjä, Yhdysvaltojen erityisoperaatioiden yksikkö. Sen pikavene ajoi kuitenkin kiveen öisellä Viron rannikolla ja joutui nilkuttamaan takaisin Ruotsiin. Ministerit pyrkivät kukin omin voimin Ruotsiin miten taisivat. Pääministeri Otto Tiefille pako ei onnistunut.
Kansainvaellus
Virolaiset lähtivät pakoon etenevää neuvostovaltaa. Punaisen terrorin vuosi 1940– 41 oli kaikilla vielä tuoreessa muistissa. Pakoon lähdettiin kiireessä, sillä saksalaisten nopea vetäytyminen oli yllättänyt virolaiset.
Tallinnassa Viron armeija eli Tiefin hallitukselle kuuliaisuutta osoittaneet joukot kävivät viivytystaistelua Vapauden puistotiellä neuvostojoukkoja vastaan. Taistelulla voitettiin se aika, joka tarvittiin pakolaiskolonnien pääsemiseksi Tallinnasta länteen johtaville maanteille.
Samalla tavalla hajanaiset virolaisyksiköt tekivät purskahdellen raivoisaa vastarintaa eteneville venäläisille. Tavallisesti asemien takana oli tienristeys täynnä länteen kiiruhtavia siviilejä.
Kymmenet tuhannet ihmiset olivat liikkeellä. Länsi-Virosta loppuivat veneet. Moni virolaiskippari teki todellisia sukkulaliikkeitä Ruotsin ja Viron rannikon välillä, ja Ruotsin viranomaiset olivat kuin eivät tietäisi asiasta mitään.
Mutta vaikka kuinka jaalat tai pienet kuunarit purjehtivat ja lastattiin täyteen ihmisiä, alusten kapasiteetti ei yksinkertaisesti riittänyt. Moni kuoli pienissä ja huonokuntoisissa kalastajaveneissä syyskuisen Itämeren aaltoihin. Ruotsiin selvisi ehkä 25 000 virolaista ja Ruotsin virolaisiin liittyivät vielä Suomessa olleet noin 2 000 Viron kansalaista.
Toinen pakosuunta oli etelä. Saksalaiset evakuoivat siviiliväestöä järjestelmällisesti. Laivoja tuli ja niihin mahtui suuri osa halukkaista. Saksaan pakeni noin 40 000 virolaista. Suurin osa heistä pelastui sodan jälkeen läntisten miehitysvyöhykkeiden pakolaisleireille, ja ajan myötä he pääsivät siirtymään siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Australiaan.
Osan kohtaloksi tuli itäisen miehitysvyöhykkeen pakolaisleirit tai niihin leireihin luovuttaminen. Neuvostoliitto katsoi virolaiset neuvostokansalaisiksi. Pakolaiset olivat siis luvattomasti poistuneet Neuvostoliitosta, ja rangaistus oli sen mukainen.
Syyskuussa 1944 Viro luhistui ja ihmiset pakenivat, piiloutuivat ja pelkäsivät. Samaan aikaan Suomessa uskallettiin jo hengittää vapaammin ja armeijaa kotiutettiin. Siirryttiin rauhan töihin.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheesta
