Rahan arvottomuus
Vanhoina, ankeina aikoina suomalaisturisti poistui Viru-hotellin baarista käteispulassaan pimeään Tammsaaren puistoon. Ei puistossa pankkiautomaattia ollut, sellaista ei ollut koko Neuvosto-Eestissä, mutta päivystävä ”pankkitoimihenkilö” ilmestyi esiin viimeistään kolmannen puun takaa, hotellin ovelta laskien. Päivystäviä rahanvaihtopisteenhoitajia oli aina paikalla Tammsaaren puistossa, olipa kellon aika tai sää mikä tahansa, kurssikin oli turistille ihan kelvollinen, ainakin jos sitä vertasi viralliseen vaihtokurssiin.
Tammsaaren puistossa ruplilla ostettiin rahaa eli valuuttaa, vaikkapa Suomen markkoja. Rahalla sitten pystyi ostamaan asioita, joita ruplilla ei pystynyt hankkimaan.
Tallinnassakin oli valuuttakauppa, nimeltään Turist. Se on se erikoinen ikkunaton ruskea kaareva tiilirakennus Tarton maantiellä, vähän ennen Stockmannia. Ikkunoita valuuttakaupassa ei ollut, tavallisten ihmisten ei tarvinnut tietää mistä he jäivät paitsi.
Tammsaaren puiston valuutanvaihtaja saattoi joko myydä ostamansa Suomen markat tarvitsijoille eteenpäin hyvällä voitolla. Tai sitten hän saattoi ostaa ”tavoittamattomissa olevia tavaroita” valuuttakaupasta ja myydä ne eteenpäin suurella voitolla. Kaikki tietenkin laittomasti ja miliisiä peläten.
Rupla oli hallinnollinen maksuväline
Usein ajatellaan, että Neuvostoliiton rupla oli yksi rahayksikkö muiden rahayksiköiden joukossa. Todellisuudessa rupla-nimisiä rahayksilöitä oli Neuvostoliitossa useita, kullakin oma erityistarkoituksensa. Oli muun muassa kansainvälisiä tiliruplia sosialististen maiden väliseen kauppaan, oli valuutta-rupla, joka oli vaihtokelpoinen rahayksikkö ja oli perus-rupla, jota tavallinen kansa käytti. Jokaiseen tarkoitukseen oli oma ruplansa ja erilaisten ruplien kesken oli erilaisia ja vaihtuvia vaihtokursseja. Käytännössä tämä ei tavallista ihmistä haitannut, sillä tavallinen kansa käsitteli vain perusruplia.
Sosialismiin kuului hintojen ja palkkojen hallinnollinen määrittely. Tuotteen hinnalla ei ollut suoraa kytköstä sen valmistuskustannuksiin, vaan hinta oli aina poliittinen päätös. Neuvostoliitossa esimerkiksi kotimaan lentoliput ja oopperaliput hinnoiteltiin merkittävästi alle omakustannushinnan. Poliittisista syistä esimerkiksi leipä oli niin halpaa, että sitä käytettiin jopa karjan rehuna. Tavallinen tapa oli ostaa kotimatkalla tuore limppu ja kotona heittää eilinen limppu roskiin. Asuminen oli myös halpaa ja julkinen liikenne käytännössä ilmaista.
Vastavuoroisesti palkat olivat pienet, pienemmät kuin mitä ihmisten työn tuottavuus olisi edellyttänyt. Työn tuottavuuden ja palkan ero oli piiloveroa, jolla maksettiin halpa leipä tai edullinen vuokra.
Sosialistinen suunnitelmatalous tuotti hyödykkeitä laskennallista tarvetta vastaavan määrän, ei kysyntää vastaavaa määrää. Neuvostoliitossa tässä oli juuri se sauma, jossa todellisuus ja suunnitelma kovin harvoin kohtasivat. Tavara, vaikkapa kirjahylly, oli hinnaltaan halpa, mutta sen saatavuus olikin kokonaan toinen juttu.
Tavallisella virolaisella oli neuvostoaikana aina mukanaan vähintään kuukauden palkkaa vastaava summa, koskaan ei tiennyt, milloin voisi tulla vastaan se kaivattu tavara, vaikkapa tarpeellinen kirjahylly. Jos tavaraa näki, sitä kannatti ostaa. Jos kirjahyllyä ei itse tarvinnut, niin sen saattoi myydä tai vaihtaa. Kirjahylly välirahana vähän käytetyistä autonrenkaista ei ollut ollenkaan erikoinen tapaus, vaan ihan normaalia arkea.
Markkinataloudellinen todellisuus
Ihmisillä oli rahaa, mutta kaupoissa ei ollut tavaraa. Siitähän seurasi vain se, että ihmiset, jotka olivat ehtineet ostaa kaivatun tavaran, vaikkapa kirjahyllyn, saattoivat myydä sen pimeästi aivan toisella hinnalla kuin mitä olivat siitä maksaneet. Pienessä mitassa tällaista pulatavaroiden kauppaa kutsutaan mustaksi pörssiksi, Neuvosto-Eestissä mittakaava oli suurempi ja ehkä oikeampaa on puhua virallisuuden varjossa tapahtuvasta taloudesta.
Aina kaupassa ei auttanut edes ruplat. Miksi myydä kirjahylly, jos tarvitsee autonrenkaat? Ruplia hyllystä voi saada ihan kivasti, mutta autonrenkaita ei voi ostaa kaupasta, sillä kaikki on jo myyty.
Vaihtoketju oli Neuvosto-Eestin arkipäivää. Joku tarvitsi kirjahyllyn ja jollakin oli kirjahylly, mutta hän tarvitsi autonrenkaat. Väliin tarvitaan vielä tuotteita ja vaihtokauppoja, mutta lopulta kaikki saivat, mitä halusivat, vaihtoja saattoi kuitenkin olla puolikin tusinaa. Tähän kaikkeen meni aikaa.
Mutta jos oli rahaa eli valuuttaa, niin tilanne oli toinen. Näin vaikka valuutan hallussa pitäminen oli pitkään Neuvostoliitossa laitonta. Laittomalla valuutalla saattoi kuitenkin laillisesti ostaa tavaroita valuuttakaupasta. Valuuttakauppa puolestaan oli ainoa ”kauppa” koko Neuvosto-Eestissä, jossa kysyntä määräsi tavaravalikoiman. Valuuttakaupasta sai jopa autonrenkaita.
Jokainen Neuvosto-Eestissä tiesi, että oli kahdenlaisia maksuvälineitä, oli ruplia ja oli oikeaa rahaa, jolla sai mitä tahansa tavaroita. Tämä ei paljoa lisännyt luottamusta ruplaan.
Rupla romahti
Neuvostoliitosta loppuivat resurssit 1980- luvun jälkipuolella. Samalla poliittisella taloudenpidolla ei voinut enää jatkaa ja hintoja oli vapautettava, valtion kassassa ei yksinkertaisesti ollut enää riittävästi rahaa hintojen pitämiseen keinotekoisen matalina. Seuraus oli nopea hintojen nousu, jota tasoitettiin palkkojen nousulla, niinpä tuloksena oli raju inflaatio.
Eivät ihmiset tyhmiä ole. Kun sisäiset hinnat ja sisäiset palkat molemmat nousivat koko ajan, ihmiset ymmärsivät, ettei ruplia kannattanut säästää. Ne joilla oli mahdollisuuksia, ostivat valuuttaa niin paljon kuin jaksoivat tai saivat. ”Pankkitoimihenkilöitä” alkoi Tammsaaren puistossa olla jo jokaisen puun takana, valuuttanälkä oli valtava.
Isommissa kaupoissa, kuten vaikkapa kesämökin myynnissä, suurin osa kauppahinnasta piti maksaa valuutalla, ruplaan ei luotettu rahana, sen arvon säilymiseen ei enää uskottu. Tavallaan Neuvosto-Eestiin tuli kaksoistalous, osa asioista, kuten leipä, ostettiin ruplilla, kalliimmat tavarat valuutalla. Perheen säästöt pidettiin valuutassa ja piironginlaatikossa, pankkeihinkaan ei luotettu.
Viron itsenäistyttyä, mutta ennen valuuttareformia, pidettiin virallisia rupla-huutokauppoja. Ne yritykset, jotka olivat vieneet tavaraa ulkomaille, myivät osan valuutastaan maksaakseen kotimaan laskut. Ne yritykset, jotka puolestaan tarvitsivat ulkomaisia raakaaineita ja niiden ostamiseen valuuttaa, myivät ruplia. Kurssi vaihteli päivittäin, mutta avoimessa huutokaupassa kurssi oli realistinen.
Tämä oli sitä aikaa, kun turisti tuli jo laillisen valuutanvaihtopisteen jonoon ostamaan ruplia, niin muutoin kovin jonotietoiset virolaiset auliisti antoivat turistin etuilla tiskille. Vaihtopisteeseen tuli taas vähän lisää ostettavaa valuuttaa.
Vasta rahareformi ja oma vapaasti vaihdettava kruunu lopettivat rahakaaoksen. Lopultakin virolaisilla oli oma raha, johon he luottivat.
Entäpä jos
Jos Kreikka joutuu ulos euroalueesta ja ottaa käyttöön oman rahan, vaikkapa drakman, niin mitä tapahtuu? Talousviisaiden ei kovin kaukaa tarvitse hakea maata, jossa oli käytössä raha, johon maan asukkaat eivät luottaneet. Jos drakma devalvoituu, kuten arvellaan, niin palkkoja pitää nostaa radikaalisti, josta seuraa raju inflaatio. Toinen vaihtoehto on esimerkiksi energian ja perustarvikkeiden sekä elintarvikkeiden hintojen alentaminen hintatuella.
Neuvosto-Eesti joutui osana Neuvostoliittoa kokemaan molemmat vaihtoehdot, ensin loppuivat tukirahat eli valtion kassa tyhjeni ja sitten pääsi superinflaatio valloilleen. Neuvosto-Eestissä käytössä oli rupla ja rahana oli markka, niin Saksan kuin Suomenkin. Nyt raha on euro, miksi kreikkalaiset ihmiset hylkäsivät maksuvälineen, johon he luottavat? Talousteoreetikkojen kannattaisi hyödyntää virolaisten kokemuksia, heillä olisi vastauksia moneen kysymykseen, joita nyt pohditaan eurooppalaisissa neuvotteluhuoneissa.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheestaRahan arvottomuus rupla Rupla romahti
