Tuoretta tietoa Virosta

TOOMPEA OLI OMA MAAILMANSA


29. tammikuun 2015

TOOMPEA OLI OMA MAAILMANSA

Yläkaupunki ja alakaupunki olivat kaksi maailmaa, vierekkäin mutta puolustusmuurin erottamina. Raja kulki keskiajalla Toompean ja Tallinnan välissä.

 

Harjumaan maakuntaan johtava Harju-portti oli keskiajalla Tallinnan tärkeimpiä portteja. Kaupungin tärkein portti oli tietenkin satamaan johtava Meriportti. Kaupungista maakuntaan pääsi Viruportista, josta tie vei Narvaa kohti tai Harju-portista, josta pääsi suurelle Riian maantielle.

Elokuvissa tuodaan aina muurinmurtaja ja sitten yksinkertaisesti rysäytetään kaupungin portti auki. Todellisuudessa se ei ollut niin helppoa. Sekä Viru-portti, että Harju-portti olivat vahvasti linnoitetut. Ensin oli vallihauta, jonka yli johti puinen, purettavissa oleva silta. Vallihaudan jälkeen oli ulkoportti ja ulkoportin takana vielä yksi tai kaksi sisäporttia.

Tie kaupunkiin kulki ”kuilussa”, porttimuurien välissä, jotka olivat vielä torneilla vahvistetut. Portin murtanut hyökkääjä joutui sellaiseen kujanjuoksuun, että tavallisesti kaupunkia valloitettaessa tultiin mieluummin seinästä läpi eli nähtiin vähän enemmän vaivaa ja hajotettiin kaupungin muuri.

Verikivi

Harju-portin ensimmäinen portti oli nykyisen Vapaudenaukion kulmassa, osia siitä on lasin alla nähtävissä. Porttirakennelman toinen pää oli sitten korttelin toisessa päässä, siellä missä on ensimmäinen kadunristeys.

Vuonna 1535 ylimielinen paroni Johann von Üxküll teki pahan virheen. Hän ratsasti Tallinnaan. Paroni tuli kaupunkiasioitaan hoitamaan ja kuvitteli aatelisarvon suojaavan häntä myös Tallinnassa, toisin kävi.

Eräs paronin maaorjista oli aikanaan karannut kaupunkiin, mutta elättänyt siellä itsensä omalla työllään vuoden ja yhden päivän ja näin ansainnut itselleen vapauden sekä kaupungin kansalaisuuden. Näinhän keskiajan kaupungit kaikkialla kasvoivat, ihmiset karkasivat kaupunkeihin, sillä ”kaupunki-ilmatekeevapaaksi”.

Riisperen suurkartanon isäntä oli otattanut kiinni tämän entisen maaorjansa ja antanut piestä tämän hengettömäksi. Mies oli kuitenkin ollut jo tallinnalainen eli Tallinnan kaupungin suojeluksen alainen.

Tässä käytiin yläja alakaupungin välistä rajanvetoa. Aateli halusi luonnollisesti, etteivät heidän maaorjansa voisi paeta kaupunkeihin, ja ylipäänsä kaupunkien olisi pitänyt olla aatelisten ruhtinaiden valvonnassa ja verotuksessa.

Kaupungit puolestaan olivat vapaita kaupunkitasavaltoja, eivätkä halunneet vapaudestaan luopua. Ihmisten siirtyminen tai oikeastaan karkaaminen kaupunkeihin oli myös yksi kaupunkien elinehtoja, ilman muuttajia kaupunkien väkiluku olisi pysynyt pienenä. Uhka oli sama kaikille kaupungeille ja kaikkialla. Hansa- kaupunki Tallinna ei siis puolustanut vain omaa asukastaan vaan samalla kertaa kaikkien hansakau- punkien vapautta ja kaupunkioikeuksia.

Tallinnassa paroni pidätettiin ja tuotiin oikeuteen Raadin eteen.

Ajan tavan mukaisesti varakas paroni yritti sovittaa henkirikosta tarjoutumalla maksamaan henkirahaa, vahingonkorvausta murhatun omaisille. Tallinnalle kyse oli kaupungin oikeuksista eikä tavallisesta murhasta, ja Raati ei sovittelua hyväksynyt. Paronille langetettiin kuolemantuomio murhasta.

Tämä oli vähän sellainen nopeutettu oikeudenistunto. Tuomio julistettiin ilman valitusoikeutta ja paronia lähdettiin viemää teloitettavaksi teilimäelle, joka oli suunnilleen nykyisen kansalliskirjaston vieressä. Oltiin kuitenkin jo myöhässä, tieto Üxküllin oikeudenkäynnistä oli jo kantautunut yläkaupunkiin ja sotilasosasto oli tulossa Toompealta alas ja kaupunkiin Harju-portin kautta. Kaupungin nihdit sulkivat portin.

Jokaisella kaupungilla oli oma suojeluspyhimyksensä ja yksikään suojeluspyhimys ei pitänyt siitä, että hänen suojelemallaan alueella vuodatettiin ihmisverta. Teloitukset pantiin aina toimeen kaupungin muurien ulkopuolella ja tämä oli nyt ongelma, sillä teloituspaikalle matkan estivät aatelisten sotamiehet.

Jos saivartelamaan ruvetaan, niin kaupungin aluehan oli varsinaisesti se alue, joka oli muureilla ympäröity. Harju-portin takimmainen portti oli muurilinjassa, etuportti oli sellainen muurin uloke. Porttien väliin jäävä alue ei siis oikeastaan ollut varsinaista kaupunkia, joten paroni päätettiin teloittaa siinä. Ilman kovin kummoisia juhlallisuuksia, sillä aatelin varusväki oli tosissaan tulossa ulkoportin lävitse, kirveiden iskut kumisivat portissa. Teloituspaikkana oli iso maakivi ja sitä kutsuttiin vuosisatoja Verikiveksi. Nyt katu on tasoitettu, mutta Verikiven paikka on merkitty katukiveykseen ympyröidyllä ristillä.

Suotta ei Tallinnan kaupunki ollut rakentanut suojakseen muureja myös Toompean puolelle. Sieltä ei uhannut ulkoinen vihollinen. Liivinmaan aatelin valtapyyteet ja vapaan hansakaupungin edut eivät aina käyneet yksiin.

Toompean linnavuori

Toompea on hieno luonnon muovaama linnavuori. Toompea on valloitettu vain kerran ja koskaan se ei ole ollut Tallinnan puolustusjärjestelmän heikko kohta, vaan se on ollut valloittamattomana linnakkeena puo- lustuksen tuki ja turva ulkoista vihollista vastaan.

Toompea on oikeastaan liuskekiviniemi, joka joskus on noussut suoraan merestä. Koska Toompea oli Pohjois-Virolle tyypillistä liuskekiveä, niin se oli luonnostaan kutakuinkin tasainen, suunnilleen 7 hehtaarin ylätasanko. Rinteet olivat jyrkät ja korkeus ympäristöstä sellainen, että mitään muuria ei ole koskaan siellä tarvittu.

Toompean ”niemi” yhdistyi mantereeseen kapean kannaksen kautta ja sille kannakselle muinaiset virolaiset rakensivat linnoituksen. Linnoituksen nimi oli Lindanise. Paikka oli hyvä, sillä Toompean vierestä mereen laski Häränpäänjoki ja sen suisto oli Viron pohjoisrannikon paras satamapaikka. Se oli oikeastaan ainoa kelvollinen satamapaikka, sillä tätä satamaa suojasivat pohjoismyrskyiltä saaret, joita muualla Suomenlahden etelärannikolla ei ole.

Tanskan kuningas Valdemar II valloitti virolaisten linnoituksen 1219 ja rakensi sen paikalle kivisen ritarilinnan. Linnasta muistona on Pitkä Hermannin torni (nykymuodossaan tosin myöhemmältä ajalta). Linna sijaitsi nykyisen Viron parlamentin rakennuksen paikalla. Toompealta hallittiin Liivinmaan pohjoisosaa, aluetta suunnilleen Viljandi-Tartto -linjan pohjoispuolella.

Toompean aateliset

Kaikki Liivinmaan aateliset eivät asuneet kartanoissaan. Oikeastaan aatelisten asuinkartanokulttuuri syntyi vasta 1600-luvulla, Ruotsin vallan aikaan. Silloin läänityksiä saivat monet, joilla ei yksinkertaisesti ollut varaa rakentaa itselleen kaupunkipalatsia. Niinpä heidän oli pakko asua maalla.

Saattoipa Toompean aatelispalatsien määrän kasvamiseen vaikuttaa myös Yrjön yön kapina vuonna 1343. Silloin virolaiset maaorjat nousivat kapinaan. Kartanot paloivat ja kapinallisten käsiin joutuneet aateliset tapettiin. Vaikka kapina kukistettiin nopeasti, niin ymmärtää hyvin, että monen aatelisen mielestä asuinpaikka valloittamattomalla kukkulalla oli hyvä idea ja tiluksia saattoi hoitaa voutikin.

Toompeasta kehittyi oma pieni kaupunkinsa, jossa oli keskiaikaisen tiheä katuverkko ja jonne mahdutettiin hämmästyttävä määrä asuintaloja. Aatelisen asuintalo oli 1300-luvulla vielä paljon vaatimattomampi kuin 1700-luvulla.

Toompean vieressä oli vireä hansakaupunki, jonka käsityöläiset palvelivat yläkaupungin aatelisia ja jonka kauppiaat toivat saataville kaikkea säätyyn kuuluvaa ylellisyyttä kuten vaikkapa viinejä ja hienoja kankaita.Vanhaa purettiin ja uutta rakennettiin jatkuvasti. Tuomiokirkkoon laskeudutaan rappusia. Ensimmäinen kirkko paikalle rakennettiin 1200-luvulla ja sen jälkeen lattiaa ei ole laskettu. Toompea on vain kasvanut kerros kerrokselta, kun uutta on rakennettu vanhan päälle.

Suurin muutos koettiin 1700-luvulla. Viron kartanoiden kulta-aika oli aikakausi Pietarin kaupungin synnystä rautateiden rakentamiseen. Kaikki, mitä kasvava uusi pääkaupunki tarvitsi, tuotiin rannikkolaivoilla tai hevospeleillä läheiseltä Vironmaalta, joka oli liitetty Venäjään Uuden- kaupungin rauhassa 1721. Rahantuloa ei voinut estää ja niin rakennettiin sekä komeita kartanoita, että loisteliaita aatelispalatseja Toompealle. Rikkaimmat saivat näköalatontit.

Verikivi ja Riisiperen Üxküll unohtuivat aikaa myöten, mutta Tallinnan kaupunkiin aatelisten Toompea liitettiin vasta 1878.

TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN

Kovaonninen Tartto

Kovaonninen Tartto

Kuten ihmistenkin, ovat myös kaupunkien kohtalot erilaisia. Toisia tuntuu onni ikuisesti suosivan, toisia koetellaan. Tartto on sellainen kaupunki, jota kohtalo on kolhinut. […]

16. kesäkuun 2017

Kartanoelämää Tallinnan kupeessa

Kartanoelämää Tallinnan kupeessa

Sakun kartano palvelee matkailijoita yhä paremmin.   Viron kartanoista puhuessa tulevat usein mieleen lukuisat komeat kartanot Tallinnasta itään. Jos haluaa […]

05. kesäkuun 2017

Kolmen kaupungin hansatunnelmaa

Kolmen kaupungin hansatunnelmaa

Keskiaikaisesta tunnelmasta nauttiva voi kerätä itselleen Viron kesässä kovan kolmikon kiertämällä läpi kolmet hansapäivät Viron eri maakunnissa.   Viljandi aloittaa […]

31. toukokuun 2017

Paljon muutakin kuin keskiaikaa

Paljon muutakin kuin keskiaikaa

Hengeltään nuori Vanhakaupunki juhlii värikkäästi.   Tallinnan vanhakaupunki ei tahdo jäädä museoesineeksi. Touko-kesäkuun vaihteessa järjestettävät Tallinnan vanhankaupungin päivät (TVP) nostavat […]

23. toukokuun 2017

Museo maan alla

Museo maan alla

Jos haluat kokea jotakin harvinaista, voit matkustaa Itä-Virumaahan, siellä riittää katsottavaa. Yksi mielenkiintoinen paikka Itä-Virossa on Kohtlan kaivospuistomuseo, jossa on […]

17. toukokuun 2017

Älä nuku Museoyön ohi

Älä nuku Museoyön ohi

20. toukokuuta järjestettävänä Museoyönä virolaismuseoiden ovet ovat auki pitkälle yöhön. Viron lasten ja nuorten kulttuurivuoden kunniaksi Museoyön teema on tänä […]

15. toukokuun 2017

45-vuotias hotelli Viru on elämänsä kunnossa

45-vuotias hotelli Viru on elämänsä kunnossa

Viru on kappale Viron lähihistoriaa ja palveluiltaan ainutlaatuinen hotellikokonaisuus.   Viru juhlii 45-vuotispäiviään monella tavalla pitkin vuotta. Juhlan kunniaksi on […]

04. toukokuun 2017

Kalevipoeg

Kalevipoeg

Virolaisten kansalliseepos on Kalevipoeg, Kalevin poika. Tarinaltaan se on hyvin erilainen kuin Kalevala, sillä se kertoo yhden muinaissankarin elämästä.   […]

17. huhtikuun 2017