Suurin, kaunein ja kallein

Viron uusi kansallismuseo avattiin yleisölle 1. lokakuuta Tartossa. Kyllä sitä on odotettukin.

 

Avajaisten alla valtava rakennus Raadin kaupunginosassa kuhisee kuin rautatieasema. Näyttelyitä pystytetään viime minuutteihin. Potkulaudat viuhahtavat vaarallisen näköisesti vitriinien ja esineiden välistä.

Vuosien työ on kulminoitumassa eikä kansallismuseon viestintäjohtaja Kaarel Tarand  meinaa pysyä nahoissaan.

”Velka on maksettu. Kansallismuseo on ollut viimeinen hoitamaton sotahaava – kaikki muut kulttuurilaitokset ovat jossain vaiheessa saaneet jotakin”, toteaa Tarand.

Kansallismuseo on ollut virolaisille tärkeä hanke jo 107 vuotta, perustamisestaan lähtien. Sotien välissä museo toimi Raadin kartanossa, joka tuhoutui pommituksissa 1944. Sen jälkeen kokoelmat olivat levällään pitkin kaupunkia. Nyt kaikki on saatu vihdoin saman katon alle.

Neuvostoaikaisen sotilaslentokentän päälle pystytetty rakennus on todellinen lasin ja betonin sinfonia. Kauempaa katsottuna näyttää siltä kuin kiitoradan pää nousisi ilmaan.

Museo on kolmanneksen suurempi kuin taidemuseo Kumu, joka ei sekään ole mikään pieni pytinki.

Virossa rakennuksen kustannuksia (75 miljoonaa euroa), ja sijaintipaikkaa (Tartto ja Raadi) on arvosteltu. Tarand ei jää vastausta velkaa.

”Talo on saatu halvalla ja tehty oikeaan aikaan. Muualla Euroopassa samalla rahalla ei saisi näin paljoa.”

”Se, että museo pysyi Tartossa, on aluepoliittinen kysymys. Tärkeää on myös tiedeyhteistyö yliopiston kanssa. Paikallisesti taas – Raadi on vain kaksi kilometriä raatihuoneentorilta. Tämä oli aiemmin suljettua aluetta, mutta nyt kaupunki kehittyy juuri tähän suuntaan.”

 

Kivikaudesta digiaikaan

Esille tulevat kokoelmat ovat valtavat, ilman valokuviakin näyttelyesineitä on noin 10 000. Rakennuksen 34 000 nettoneliöstä julkisessa käytössä on 14 000 ja niistä näyttelypintaa 6 000 neliötä.

Sisään pääsee talon molemmista päistä. Tarand toivoo, että kävijät löytävät myös B-sisäänkäynnin ja lentokentän kokoisen pysäköintialueen sen takana. Konferenssi- ja opetustilat sekä ravintola sijaitsevat A-päädyssä, toiseen jäävät teatterisali, kahvila ja taidegalleria.

”Idea on se, että rakennuksen päätyjä voi käyttää ilta-aikaan kun museo on jo kiinni.”

Keskelle jäävään 126 metrin pituiseen tilaan rakennettu vaikuttava Aikapolku-näyttely luotaa Viron kulttuurihistoriaa jääkauden jälkeisestä ajasta nykyhetkeen.

”Viron kehitystä kuvaa seitsemän murroskautta, jotka muuttivat kaiken. Kuten rautakausi, jonka tuloksena syntyi maanviljely. Tai kristinuskon tulo.”

Tarand pysähtyy kesken puheen ja esittelee kirkonkellon, joka reagoi kävijän läheisyyteen alkamalla lyödä. Taustalla kuuluu munkkien rukoilua.

”Tällaisia asioita, jotka tekevät jotakin, on täällä paljon.”

Salin suurin esine on kirkkaanvihreä höyrykone, joka tuotiin sisälle jo vuosi sitten. Myöhemmin se ei olisi mahtunut. Tarandin mukaan kone symboloi kaupungistumista, sillä se vei talonpojilta työn.

Tärkein esine, todellinen reliikki, on puolestaan Viron ensimmäinen sinimustavalkoinen lippu, joka on 34 vuotta vanhempi kuin valtio itse. Rautaesirippua ja neuvostokautta kuvaa muun muassa radio, josta voi väännellä tuolloisia kanavia: Moskovaa, Suomea , Radio Luxembourgia ja Amerikan ääntä. Osaa kuunneltiin tietysti salaa.

Digitaalisiin ja vuorovaikutteisiin ratkaisuihin on panostettu todella paljon. Näyttelykohteiden esittelytekstit näkyvät sähköisillä ruuduilla, ja kieltä voi vaihtaa älykorttia vilauttamalla.

Pystynäytöillä juoksee dramatisoituja dokumentteja Viron historiasta. Esimerkiksi noituudesta syytetyn tuomio on lavastettu oikeuden pöytäkirjojen perusteella. Vuoden 1905 rauhattomuuksien taustoitus perustuu eri osapuolien muistelmiin.

”Emme tiedä historiallista totuutta ja siksi tuomme esille eri näkökulmia, niin kapinallisen torpparin kuin vanhaa järjestystä suojelevan porvarin.”

Kaikki tila on hyödynnetty, käytävätkin, joihin on rakennettu verhoilla erotettuja teemanäyttelyitä. Ne ovat vilkaisuja virolaisten arkielämään, vaikkapa makuuhuoneeseen tai ruokakulttuuriin.

”Tuossa on audionäyttely runolaulusta, joka oli tärkeä kommunikaatioväline ennen painetun sanan tuloa”, Kaarel Tarand viittoo kangaslabyrinttia kohti.

Kielikattila-näyttelyssä porisevat viron murteet ja sukukielet. Kurkku-urun pedaaleja painelemalla voi opetella, miten äänteet muodostuvat. Vaikkapa viron vaikea õ-vokaali.

 

Sukukansat kellarissa

Kellarikerros on pyhitetty suomalais-ugrilaisten kansojen Uralin kaiku -näyttelylle. Tunnelmaa luovat metsää ja suota kuvaavat fototapetit, kurkien raikuvat huudot, linnunlaulu ja muut luontoäänet.

Salit on ryhmitelty kielisukulaisuuden perusteella. Kansoja on lähestytty temaattisesti esimerkiksi häiden tai hautajaisten tai jonkin muun tapahtuman kautta. Esillä on myös rakennuksia kuten mordvalainen asumus, karjalainen sauna ja saamelaiskota.

Virolaiset on keränneet paljon tietoa komeista, mareista ja muista sukukansoista.

”Suomalais-ugrilaisten heimojen tutkiminen sopi ainoaan ilmansuuntaan, jota virolaiset saivat neuvostokaudella harrastaa”, selittää Tarand.

Kellarissa on jatkettu samaa elämyksellistä ja vuorovaikutteista linjaa kuin yläkerrassa. Tarand pitää myös elokuvaa tärkeänä välineenä. Virolaiset on dokumentoineet sukukansoja vuosikymmeniä, Lennart Merestä lähtien. Nyt apuun tulivat animaattorit.

”Pyysimme virolaisia piirroselokuvantekijöitä animoimaan kansantarinoita.”

 

Teemapuisto haaveena

Konferenssisalin ja ravintolan ikkunoista avautuu komea maisema. Järven takana häämöttävät Raadin kartanon rauniot. Kansallismuseolla on käytössään kaikkiaan 50-60 hehtaaria.

”Emme pysty hyödyntämään kaikkea vielä ensi alkuun. Suunnitelmissa on muun muassa teemapuisto”, kertoo Kaarel Tarand.

Vanha viinankeittämö on jo entisöity ulkoilmateatteriksi. Ennen kaikkea Tarand haluaisi integroida Raadin alueen paremmin Tarton keskustaan. Nyt bussi kulkee kerran tunnissa.

”Haluamme tehdä yhteistyötä rautateiden kanssa. Kun Tarton rata on kunnostettu, voimme järjestää ryhmille kuljetuksen asemalta museolle.”

Kävelyä keskustasta Tarand sen sijaan ei suosittele, vaikka Roosikatu vanhoine kalmistoineen on kaunis reitti.

”Täällä paikan päällä on ihan riittävästi käveltävää. Ei kannata väsyttää itseään etukäteen.”

 

TEKSTI ARJA KORHONEN, KUVAT ERM

Lue lisää samasta aiheesta
Kaarel Tarand kansallismuseo Kivikaudesta digiaikaan Sukukansat kellarissa teemapuisto