4.11.2011 | Kulttuuri

Teatraalista taidetta Kumussa

Vähän päälle parikymppisenä Semper oli Viron ensimmäisiä performanssitaiteilijoita, ja hänen rujot videonsa ravistivat perinteiseen maalaustaiteeseen jäykistynyttä taidekenttää jo 90-luvun puolivälissä.

Kumun näyttelysaleihin rakennetussa labyrintissa törmää perheen, väkivallan, kodin ja kodittomuuden teemoihin. Esillä on installaatioita sekä Semperin eri aikoina syntyneitä videoita, joissa pääosassa on tekijä itse. Aikaulottuvuus asettaa teokset mielenkiintoiseen dialogiin keskenään.

Alkuvuosien tuotannosta on mukana teos Uuteen kotiin, jossa puolialaston Semper liukuu loputtoman maalaismaiseman halki lemmikkirotta sylissään. Uusi teos tuolipyramidia kasaavasta naisesta kertoo sen sijaan jonnekin asettumisesta.

Vanhassa Vahvemman voimalla -videossa (1998) oikkujaan toteuttava nainen on riistänyt pennut koiraäidiltä omille rinnoilleen, mutta vuoden 2011 jatko-osassa äiti lipoo koiran tavoin oman poikansa selkää.

Ene-Liis Semper on aito poikkitaiteilija ja Viron tämän hetken vaikutusvaltaisimpia kulttuuritoimijoita, joka potkii yhteiskuntaa sekä teatterin että nykytaiteen keinoin.

Semper on edustanut Viroa Venetsian biennaalissa ja hänen teoksensa ovat kiertäneet näyttelyissä ulkomailla. Kumun näyttely on ensimmäinen kotimaassa viiteen vuoteen.

Viiltävään poliittiseen teatteriin verrattuna Semperin videotaide on intiimimpää, mutta ei välttämättä vähemmän rankkaa. Mullansyönti- ja itsemurhavideot ovat syöpyneet yleisön mieleen. Niitä ei tällä kertaa kuitenkaan nähdä.

Tila on lavastajaksi opiskelleelle Semperille tärkeä elementti. Se näkyy Kumunkin näyttelyssä, sen eksyttävässä labyrintissa ja massiivisissa installaatioissa.

Myös Semperin videotaiteessa on aimo annos teatraalisuutta. Kuvat ovat hätkähdyttäviä ja pysäyttäviä. Huumoriakin löytyy, esimerkkinä pornoteollisuuden representaatioita matkiva koominen teos, jossa klovnityttö ahmii kasvoilleen purskahtelevaa kermavaahtoa.

Valokuvakuu… jatkuu

Tallinnan valokuvakuuta vietettiin varsinaisesti lokakuussa, mutta festivaalin parhaimmat näyttelyt onneksi jatkuvat ja marraskuukin tarjoaa valokuvauksesta kiinnostuneille tuhdin paketin.

Adam Budakin kokoama kansainvälinen näyttely Kumussa ja lontoolaisten valokuvaajien ryhmänäyttely Taidehallin galleriassa ovat temaattisesti samoilla linjoilla. Niistä selviää mitä valokuvaus taiteenlajina juuri nyt on.

Yhteistä on ainakin se, että valokuva liudentuu videoon ja muuhun mediaan, muuttuen yleisemmäksi kamerataiteeksi. Ja että ilmiasua tärkeämpää on se mitä peitetään, mitä valokuvan ”takaa” löytyy. ”Toisella puolen” onkin Kumun näyttelyn nimi.

Kuvien magia voi viedä mukanaan, vaikkei niitä ymmärtäisikään – eikä yleensä ymmärrä lukematta näyttelykatalogia tai teoksen esittelytekstiä. Työt ovat usein pienoistutkimuksia ja vaativat katsojalta viitseliäisyyttä.

Tieto muuttaa katsojan suhteen näkemäänsä. Taryn Simonin kuva talonröttelöstä on todellisuudessa kuva murhan tapahtumapaikasta. Murhasta tuomittu osoittautui vuosien päästä syyttömäksi. Simon haluaa muistuttaa, että valokuvia käytetään todistusaineistona oikeuskäsittelyissä, mutta ne eivät ole luonteeltaan lainkaan viattomia.

Taidehallin pääsalin näyttely on nuorten balttikuvaajien voimanäyttö, ja edustaa konventionaalisempaa ja katsojalle helpommin avautuvaa valokuvaa. Tosin siinäkin vaikuttavin teos on Rimas Sakalauskasin hypnoottinen video leijuvista rakennelmista.

Minna Havukaisen Puerperium -näyttely nurkan takana Linnagaleriissa ei varsinaisesti kuulu valokuvakuun ohjelmaan, mutta on oiva päätös kierrokselle. Puerperium tarkoittaa lapsivuodeaikaa, ja kuvaa vastasynnyttäneitä äitejä sairaalamiljöössä, intiimin ja kliinisyyden kohtaamista.

TEKSTI ARJA KORHONEN, KUVAT KUMU JA FOTOKUU