Pahviporkkanoita ja rumpusooloja

Yläkertaan pääsee vapisevalla hissillä, jonka puiset baariovet yrittävät tarttua jokaiseen kerrokseen ja jonka nappuloissa ylin kerros on alimpana. Se on sellainen hissi, jolla ajetaan vain ylöspäin ostoskassien kanssa tai rampana.

Niinpä pompin portaat alas Taidehallin ylimmästä kerroksesta, ohi taiteilija-ateljeiden, taululaatikoiden, julisteiden. Tallinnan vanhankaupungin kattojen muuttuessa kaupunginmuuriksi ja sitten vastapäiseksi ikkunaksi, jossa on laskostettu valoverho, portaita nousee vastaan pienehkö, jäntevä mies joka kantaa polkupyörää.

Näin tapaan ensi kertaa Marko Mäetammin.

Hän kysyy, kuinka olen viihtynyt. Oikein hyvin, näköala Vanhankaupungin yli on suurenmoinen ja tallinnalaisten rakastamat ilotulitukset näkyvät erinomaisesti. Ainoa pieni harmi on, että jossain noin kahdeksanvuotias poika opettelee soittamaan rumpuja.

Marko menee vaikean näköiseksi. ”Se poika olen minä”, hän vastaa.

Nyt pikakelataan kaksi vuotta eteenpäin. Ohi presidentin itsenäisyyspäivän, jonne Marko, ehkä Valkoisen Tähden mitali kaulassaan, oli rakentanut pahvihahmoja ja lentäviä porkkanoita kättelyjonon taustaksi. Ohi Markon mahtavan Kumu-retrospektiivin, jossa hyvin Markon itsensä näköiset veistokset kuolevat eri tavoin, ja jossa tarinaa seuratessaan kävelee lopulta päin seinää.

Ja Tallinnan Taideviikon avajaisiin Vapaudenaukiolle. Sataa, ja työt on kääritty muoviin, paitsi Sveta Grigorjevan nyrkkeilysäkki, jonka luona runoilija Jürgen Rooste päivystää.

Marko on kantanut rumpunsa alas ja pinonnut uusia Juubeliaasta-kirjojaan korokkeelle. Hän alkaa soittaa sooloa, jossa hi-hat -symbaalit louskuttavat kuin koira. Musiikkia, jossa ei ole tarvetta osua aina samaan kohtaan. Tämä on Karamell. Kiwanoidin samplerit pulputtavat, kaksi tyttöä lukee Markon kirjaa, ja atonaalista lauluakin kuullaan. Ja Marko soittaa, omia paradiddlejaan, ympäri rumpuja kuin väkkärä.

Pilvet väistyvät taivaalta, aurinko alkaa paistaa ja jossain kaukana nyrkkeilykojun takana nousee taivaalle porkkanalla ratsastava pahvijänis.

TEKSTI KIVI LARMOLA, KUVA SANNA LARMOLA

Kivi Larmola on helsinkiläissyntyinen kirjailija, soittaja ja sarjakuvantekijä, joka lähti Helsingistä 17 ja Suomesta 10 vuotta sitten. Kaksi vuotta sitten matka toi Englannin Manchesterista Ranskan kautta Tallinnaan.
Päätös pakata pieni luoteisenglantilainen talo, Kiven ja hänen valokuvaajavaimonsa Sannan seitsenvuotinen koti konttiin, ja jäädä pysyvästi Viroon oli helppo,kun jo ensimmäisenä Tallinnan-iltana monet vanhat ystävät olivat tulleet toivottamaan tervetulleeksi ja vaihtamaan uusimmat kuulumiset. Suomen iltapäivälehtien mainostamaa halpaa kulutusta pariskunta ei hae: ”Elinkustannukset täällä ovat samat kuin Englannissa, ja hinnat tavallista eurooppalaista tasoa, mutta vastineeksi luovaa intoa ja yhteistyöprojekteja löytyy selvästi enemmän”, toteavat Kivi ja Sanna.

Lue lisää samasta aiheesta