OMAN VALLAN KEVÄT
Parlamentissa oli sen verran koleaa, että pikkutakin alle tarvittiin villapaita. Parlamentin kahvilassa valikoima oli melko vaatimaton. Tärkeintä oli, että kaikkialla puhuttiin. Yhdellä jos toisella oli väitteidensä tueksi nivaska papereita ja kahvilan pöydät kävivät välillä pieniksi. Kaikkialla tupakoitiin ja venäläisten savukkeiden unohtumattoman omaperäinen tuoksu velloi niin käytävillä, kahvilassa kuin parlamenttiryhmien työhuoneissa.
Poliitikot selvittivät mielipiteitään toisilleen ja heidän pöydissään istuivat lukuisat virolaistoimittajat, jotka puolestaan yrittivät selvittää politiikkojen mielipiteitä lukijoille. Lukijoita riitti, sillä lehtikioskit olivat täynnä enemmän tai vähemmän pitkäikäisiä mielipidelehtiä. Parhaan taloudellisen tuloksen tekivät ne lehdet, jotka osasivat yhdistää tyttökuvat ja vaiettujen historiallisten tapahtumien paljastamisen. Totuus ja paljas pinta, ne molemmat olivat olleet pannassa Neuvostoliitossa. ”Artikkelien takia minä näitä luen”, moni sanoi. On aikoja, jolloin huono ja epäuskottava selitys voikin olla totta.
Epäpoliittinen hallitus
Vajaat puolisen vuotta itsenäisenä ollut Viro ajautui ensimmäiseen vakavaan poliittiseen kriisiinsä tammikuussa 1992. Taloustilanne oli niin huono, ettei taloustilannetta oikeastaan edes ollut. Pääministeri Savisaaren hallitus oli saanut erikoisvaltuudet antaa hätätila-asetuksia talouskaaoksen selvittämiseksi, mutta hallituksella ei ollut yksimielisyyttä siitä, miten hätätilavaltuuksia pitäisi käyttää. Viron ensimmäinen hallitus hajosi sisäisiin erimielisyyksiin. Tammikuun lopussa edellisen hallituksen liikenneministeri Tiit Vähi kokosi ylimenokauden hallituksen. Pääministeri Tiit Vähi antoi lupauksen, ettei hän osallistu tulevan syksyn parlamenttivaaleihin ja sai hallitukselleen työrauhan. Uuden hallituksen ohjelma oli yksinkertainen, ihmisille piti löytää ruokaa ja koteihin sen verran lämpöä, jotta niissä voidaan asua. Se oli sangen konkreettinen hallitusohjelma.
Periaatteellinen umpikuja
Hallitus huolehti kansakunnan selviämisestä, mutta poliitikot sen tulevaisuudesta. Ensimmäinen ongelma oli Viron tasavallan laillisuus. Virohan oli elokuussa 1991 todennut vuosikymmeniä kestäneen miehityksen loppuneeksi ja pyytänyt ulkomaita palauttamaan diplomaattisuhteet. Tämä ”julistautuminen uudelleen itsenäiseksi” oli määritellyt Eestin neuvostotasavallan oikeudellisen aseman: se oli miehittäjän pystyttämä hallintoelin, jolla ei ollut kansainvälisoikeudellista asemaa. Viron tasavalta, joka oli perustettu 1918, oli koko ajan ollut olemassa, välillä se vain oli ollut miehitettynä.
Kyseessä oli selkeä periaate, joka toi mukanaan mielenkiintoisia ongelmia. Mikä oli Viron uudelleen itsenäiseksi julistaneen parlamentin eli entisen korkeimman neuvoston asema? Sehän oli valittu Neuvostoliiton vaalilakien perustella? Toisaalta, kun Viron tasavalta oli palautettu, niin pitäisi kai aloittaa siitä, mihin oli jääty 1940, eli vuonna 1938 valitusta parlamentista.
Teoriassa vanhaan palaaminen oli mahdollista. Presidentti Konstantin Päts oli räätälöittänyt vuoden 1938 perustuslain itselleen sopivaksi. Se oli presidenttivaltainen, mutta ei itsevaltainen. Vähemmän vallantuntoisen presidentin kanssa vuoden 1938 perustuslaki saattaisi toimia sen verran, että sillä pääsisi alkuun. Ongelma oli siinä, että vuoden 1938 valtiomiehet olivat kuolleet; joku luonnollisesti, suurin osa Neuvostoliiton vankileireillä. Viimeistä valittua parlamenttia ei voitu kutsua koolle, koska elossa ei ollut enää edes määrävähemmistöä. Uusia vaaleja ei voitu määrätä, sillä ne virkamiehet, joilla oli oikeus määrätä uudet vaalit tai joita tarvittiin uusien vaalien järjestämiseen, olivat kuolleet. Vuoden 1938 perustuslaki oli umpikuja, koska ei ollut perustuslain hyväksymää keinoa saada parlamenttia koolle tai pitää uusia parlamenttivaaleja.
Päätettiin kirjoittaa uusi perustuslaki ja sitä tekemään kutsuttiin koolle erillinen perustuslakikokous. Kaikki eivät ratkaisua hyväksyneet, sillä osa oli sitä mieltä, että nykyinen parlamentti voisi aivan hyvin säätää uuden perustuslain. Osa taas halusi palattavan lailliseen vuoden 1938 perustuslakiin. Kysyttiin myös, että oliko vuonna 1990 valittu korkein neuvosto/ parlamentti sellainen elin, joka ylipäänsä saattoi julistaa Viron vapaaksi. Mikä oli Ruotsissa asuvan, mutta Norjassa kokoontuvan pakolaishallituksen asema? Moni oli sitä mieltä, että oli ”itsenäistytty väärin”.
Toompean parlamenttirakennuksen edustalla oli koko kevään 1992 suurempia ja pienempiä mielenosoituksia, joissa tavallisesti vastustettiin tai tuettiin parlamentin kansainvälisoikeudellisia linjanvetoja. Välillä pidettiin Viron tasavaltaa laittomana, koska sitä ei itsenäistetty pakolaishallituksen toimesta ja lakikirjojen mukaan, toiset taas vastustivat sitä, että Neuvosto-Eestin jatkuvuus ja toimivat lait hylättiin. Kaikki tiesivät, ettei jääkaappi mielenosoituksin täyty, joten arkipäivän vakavat ongelmat pysyivät politiikan tekemisen ulkopuolella.
Selkeitä linjanvetoja
Toompealla tehtiin hiljaista historiaa. Uudesta perustuslaista päästiin kevään aikana sopuun ja se hyväksyttiin kesäkuun kansanäänestyksessä. Uusi perustuslaki oli nykyaikainen ja parlamentaarinen, presidentin valta supistettiin edustustehtäviin. Yksi historian opetusten tuoma erikoisuus Viron perustuslaissa kuitenkin on. Jos kävisi niin, että parlamentti ei pääsisi kokoontumaan, niin parlamentin valtaa saa käyttää kolmikko, johon kuuluvat presidentti, pääministeri ja parlamentin puhemies. He voivat säätää lakeja, eivät kuitenkaan perustustai vaalilakeja. Sitten kun parlamentti taas pystyy kokoontumaan, sen on vahvistettava kolmikon säätämät uudet lait.
Perustuslain kanssa rinnan valmisteltiin rahauudistusta. Rahauudistuksella oli kiire, sillä ruplavyöhyke oli inflaation syöksykierteessä. Viroon säädettiin tiukat rahalait, poliittinen tarve ei voinut rahapolitiikkaa ohjata. Viron rahalait tekivät muun muassa devalvoinnin niin vaikeaksi, että se oli käytännössä mahdotonta. Samoin kiellettiin alijäämäiset budjetit ja budjettikikkailu. Julkisen sektorin lainanotto tehtiin hyvin vaikeaksi. ”Talouskaaoksessa kaikki muuttuu, jonkun asian on oltava vakaa, jotta yritykset voivat suunnitella tulevaisuuttaan. Virossa se vakaa asia on rahanarvo”, näin julisti rahareformin yhteydessä kesäkuussa 1992 Viron pankin pääjohtaja Siim Kallas. Periaatteesta onnistuttiin pitämään kiinni, talous lähti kasvuun ja nykyään Viro lienee euromaista vähiten velkaantunut.
Kun uusi perustuslaki oli hyväksytty, alkoi yleinen vaalikampanja, jota kesti kesäkuusta syyskuun vaaleihin. Yhteiskunnalliset liikkeet muuttuivat puolueiksi ja vaaliliitoiksi. Alkuvuoden poliittisten ajatusten kaaoksesta oli päästy niin pitkälle, että kansalaisille pystyttiin tarjoamaan selkeitä vaihtoehtoja valittavaksi.
Viron ensimmäinen vapaa kevät vuosikymmeniin muistetaan myös osallistumisesta Albertvillen talviolympialaisiin, lukuisista valtiovierailuista ja tietenkin ensimmäisestä itsenäisyyspäivän paraatista aikoihin. Vastaperustetut puolustusvoimat eivät suurta massaa muodostaneet, mutta nimensä palauttaneella Vapaudenaukiolla marssittiin 24.2. omien lippujen alla. Itsenäisyys oli totta.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheesta
