Milloin on tarpeeksi?

Kyllin hyvä, melkein täydellinen, sinnepäin…

Kas siinä muutama shoppailijan päässä pyörivä lause. Ostamme kengät, jotka ovat jotakin sinnepäin, sohvan joka on melkein se mitä haluamme ja mihin raha riittää. Sekunnin tyydytyksen tunne, kun taskussa polttava raha on tuhlattu, hälvenee nopeasti. Takaraivossa jäkättää ääni: ei tuo nyt ole ihan se mikä piti.

Ja sitten me etsimme, ostamme lisää, haemme ja vaihdamme. Ostohimon tyydytyksen varjona on yhtä iso tyytymättömyys. Entä saiko kaveri edullisemmin, isomman, laadukkaamman tai näyttävämmän?

Nyt 56-vuotiaana on ihana huomata, että omistaa kaikki tavarat, vaatteet ja huonekalut. Ja vielä useana kappaleena, eri kokoisena ja värisenä. Jos maailmasta loppuisi kaikki tuotanto, minun huushollini selviäisi vuosia myymällä kaikenlaista hienoa, kivaa, hauskaa, hyödyllistä, seksikästä, typerää ja taiteellista. Ihan vaan keittiön ikkuna auki ja myymälä pystyyn.

Oletteko huomannut, että aina kun on lama tai pikkukaupunki alkaa autioitua, liikehuoneistoihin alkaa ilmaantua Uffia, Pelastusarmeijaa, Fidaa ja Punaistaristiä. Ihan sama Suomessa kuin Virossa. Sitten kun ne on ajettu ahtaalle, paikalle saapuu itsepalvelukirppikset. Ja sen jälkeen kiinteistön annetaan rapistua.

Virossa eivät vielä yksityisten ihmisten varastointifirmat ole lyöneet itseään läpi. Meillä häkkikomerot repeilevät lasten vanhoja vaatteita ja urheiluvälineitä. Isovanhempien perintöaarteita, veneen kamoja ja kohtuukuntoista yksikköä mökin sisustukseen. On lamppua, joka vaatii hieman fiksausta ja ihana juhlamekko, unohtamatta Mirjan vanhaa tonninpainoista minkkiturkkia.

Meidän lapsemme eivät tiedä mitään pulasta ja lama-ajasta. Me tiedämme sen, mitä vanhempamme ovat puhuneet ja miten lapsuudenkotejamme pyöritettiin. Muovipussit pestiin ja säästettiin, kaikesta virkattiin mattoja ja maitopussilippiksiä. Mitään ei heitetty kompostiin, ruokaa ei koskaan jäänyt hukkaan heitettäväksi. Nyt Marttaliitto myy kovalla rahalla kirjaa ja kursseja, kuinka tähteistä voi tehdä muutakin kuin pitsaa ja paellaa.Ei niin köyhää keppikerjäläistä, ettei jossain olisi varakappaleita, työvaatetta ja juhlakolttua. Ihminen on vaan keräilijä. Jos ennen se tarkoitti marjoja, käpyjä ja polttopuita, nykyään omaisuus mitataan määrinä ja kuutioina.

On vain veitsenhieno ero, milloin keräilijästä tulee himohamstraaja ja käytännöllisestä kitsas saituri. Nauramme mummolle, joka solmii kerään narunpätkää, samaan aikaan keräämme Arabiaa, koska se on tulevaisuudessa arvokasta. Vaikka emme koskaan edes myy. Mummo sentään voi hyödyntää narunpätkäänsä.

Ihmiset voi jakaa kahteen kastiin, on ne jotka muuton yhteydessä karsivat ja heittävät kaiken tarpeettoman pois ja ne jotka siirtävät kaiken ja päättävät karsia vasta uudessa paikassa kun on uudet hyllyt ja järjestelmät. Itse kuulun jälkimmäisiin ja se tietenkin tarkoittaa sitä, että kaikki mikä siirtyy jää. Kun on niin rasittunut muutosta, ettei nyt heti jaksa ruveta taas availemaan laatikoita.

Minua kiinnostaa kovasti kirpputorilla vaatelasteja selatessa, missä vaiheessa puseroon tulee 5 euroa hintaa lisää: ”henkkamaukka” myy rievun vitosella ja hikipajan omistaja saa siitä 20 senttiä. Nyt vanhana, käytettynä ja pestynä siihen tulee vielä vitonen lisää. Sellaista se on kapitalismi täällä kaamoksessa.

Lue lisää samasta aiheesta