Marraskuun valoa syyssuolla

Syksyinen suo ottaa kulkijan omakseen hiljaisuudella ja hehkuvilla väreillä.

Halusin kokea virolaisen suon ja erämaan. Soomaan kansallispuisto Pärnun ja Viljandin välissä sopi tarkoitukseen oivallisesti, suojeltua maata kun on siellä peräti 390 neliökilometriä.

Retkipäivänä sää on pitkästä aikaa aurinkoinen, marraskuu ei olekaan pelkkiä myrskytuulia ja sateita. Luonto elää hiljaiseloa, saan tallustella pitkospuita rauhassa. Reitti kulkee aluksi kostean haavikon halki, sitten tiheän kuusikon katveessa. Pyy pyrähtää saappaan juuresta lentoon, mutta muuten ei kuulu kuin hippiäisten hentoa jutustelua.

Lopulta edessä on portaat, jotka vievät suon reunaan. Tämä suo nousee jopa kahdeksan metriä muusta maastosta korkeammalle, joten sille täytyy kavuta.

Edessä avautuu henkeäsalpaava näkymä: suota, joka puolella, niin kauas kuin silmä kantaa. Kuin edessä olisi suomeri, jonka vastarantaa ei näy. Kuresoon pintaala on vaikuttavat 11 000 hehtaaria, mikä tekee siitä Viron suurimman yksittäisen suon. Vertailuksi Suomen suurin suo on ”vain” 7 000 hehtaaria.

Pitkospuureitti vie kulkijan suolammikoiden luokse, jotka ovat pakkasyön jäljiltä saaneet lasimosaiikin pinnalleen. Jos olisi lämmin kesäpäivä, niin voisi pulahtaa uimaan. Sitä varten on asennettu tikkaatkin. Infotaulussa kerrotaan tarina Sookollista (suohirviö). Suolla on erityinen paikka virolaisessa kansanperinteessä. Milloin on kerrottu tarinoita suossa piilevästä aarteesta, milloin taas pohjattomista suolammista tai salaperäisistä virvatulista.

Tänään suo näyttää kuitenkin lempeämmät kasvonsa: marraskuun aurinko lämmittää täydellisessä hiljaisuudessa, vain tuuli kohisee puissa.

Kylmässä ja nälässä kasvaneet käppyrämännyt kohoavat kohti taivasta, koostaan huolimatta niillä voi olla ikää satoja vuosia. Marraskuussa, ennen lumen tuloa, suo tulvii värejä: punaista, vaaleanvihreää, keltaista, ruskeaa. Sammalet, kanervat, suopursut ja heinät maalaavat maiseman miellyttävän pastelliksi.

Rahkasammalmättäillä lepää vielä meheviä karpaloita, pakkasen puraisemina vieläkin makoisempia. Näitä pohjolan viinirypäleitä ovat pistäneet poskeensa syksyn mittaan niin kurjet kuin karhutkin. Muutama on onneksi jäänyt patikoijallekin.

Säpsähdän, kun teeriparvi pyrähtää lentoon varvikosta. Tusinan verran komeita mustia ja ruskeankirjavia kanalintuja liukuu mäntyjen taa, ilmeisesti keskeytin niiden lounashetken. Myös urpiaisparvi lentää hyppelehtien ohitse. Tämä on taigan asukeille kotoisaa ympäristöä.

Marraskuinen päivä on lyhyt, aurinko alkaa jo painua metsikön taakse, vaikka on vasta iltapäivä. Suomaisema saa pehmeän sävyn ylleen. Paluumatkalla säikähdän pahanpäiväisesti, kun koppelo rymistelee suopursujen keskel- tä siivilleen. Viron männiköissä on onneksi vielä tilaa metsonkin elellä.

Jossain mustanuttuinen palokärki huitelee puiden latvojen yllä ja kilkkaa kuuluvasti, aurinko on jo laskemassa. Syksyinen suo antaa luvan olla hiljaa ja vain nauttia rauhasta sekä mahdollisuudesta mietiskelyyn. Sitä voisi hyvällä syyllä nimittää luonnon omaksi retriitiksi.

Suksi tai tarvo suolle!

■ Soomaan suojelualue täytti joulukuussa 20 vuotta. Se on ainoa virolainen luontoalue, joka on hyväksytty eurooppalaiseen PAN parksverkostoon.

■ Virossa on soita toiseksi eniten maailmassa suhteessa pintaalaan (22,3 prosenttia). Yhteensä soiden pintaala nousee yli miljoonaan hehtaariin.

■ Ojitusten ja turpeennoston takia soiden määrä on vähentynyt niin Virossa kuin Suomessakin.

■ Suurin suokokonaisuus on Itä- Virossa sijaitseva Puhatu (468 neliökilometriä). Yksittäisistä soista suurin on Soomaan Kuresoo.

■ Viron top 5 suoalueisiin voisi nimittää Endlan, Puhatun, Soomaan, Alam-Pedjan ja Emajoen Suursoon.

■ Talvella soihin voi tutustua lumikenkä- ja hiihtoretkillä, joita järjestävät virolaiset seikkailuyritykset. Lumikenkäretkelle voi mennä myös sulan maan aikaan.

TEKSTI JA KUVAT MIKKO VIRTA

Lue lisää samasta aiheesta