Laulaminen on kansallinen asia
Virossa kuorolaulu ei ole pelkästään musiikin muoto, se on myös osa kansallista minäkuvaa.
Tavallisena arki-iltana, jonain neuvostovuonna, kokoontuivat raavaat miehet yhteen harjoittamaan kuorolaulua paikallisen koulun opettajattaren johdolla. Mieskuoron äänet täyttivät huoneen ja antaumuksella laulettiin niin perinteisiä kansanlauluja kuin uudempaakin musiikkia.
Samaan aikaan Suomessa äijien heimoveljet olivat ehkä reserviläistilaisuudessa tai vaikkapa nauttivat talkootempauksen lopetusjuomia nuorisoseuran nimissä. Yhdistystoiminnan vaihtoehdot Neuvosto-Eestissä olivat niukassa. Yksi harvoista epäpoliittisista ja silti kansallismielisistä harrastuksista oli kuorolaulu. Niinpä läpi neuvostovuosien laulukuorotoiminta oli voimissaan ja vireää.
Jokaisessa virolaisessa kylässä ja taajamassa oli laululava, aivan kuten meillä on urheilukenttä ja kiekkokaukalo. Laululava oli paikkakunnan kokoontumispaikka, siellä vietettiin paikallisjuhlia ja juhlittiin juhannusta. Siellä konsertoivat ne artistit, jotka kiertueillaan kylään tulivat ja ennen kaikkea siellä esiintyivät kylän omat kuorot. Varmasti kylässä oli koulun lapsikuoro, yhtä varmasti oli naiskuoro ja mieskuoro, tavallisesti myös sekakuoro. Kylän kuorojen esiintyessä miltei kaikki olivat paikalla, suurin osa oli laulamassa ja loput katsomossa. Kuorolaulu oli jotain muuta kuin pelkkä musiikinlaji, se oli osa virolaisuutta.
Kansallinen kuoromusiikki
Vielä 1800-luvulla valta virolaisten maalla oli saksankielinen. Viro oli osa Venäjän keisarikunnasta, mutta paikallinen hallinto oli saksankielisen yläluokan käsissä. Vallanpitäjien kulttuuritausta oli saksankielinen Eurooppa ja ”maakansan” eli alamaisten kulttuuria pidettiin alkukantaisena ja häviämään tuomittuna.
Virolaiset olivat kulttuurinsa huonoudesta eri mieltä ja kansallisen heräämisen myötä he alkoivat korostaa oman kulttuurinsa piirteitä, joista yksi oli lauluharrastus.
Pietistinen herätysliike oli tullut Viroon 1800-luvun alussa. Pietismiin kuului hengellisten laulujen laulaminen ja tapa laulaa oli erilainen kuin perinteinen kirkkoveisuu. Tämä uusi tapa laulaa hengellisiä lauluja, enemmän kuorona kuin kirkkokansana juurtui ja hengellisestä yhteislaulusta oli lyhyt hyppäys maallisiin yhteislauluihin.
Kuorolaulu oli kovin muodikasta 1800-luvun puolessa välissä. Romantiikan aikaan sopi hienosti kuorojen yhteislaulut ja kuorolauluharrastus oli erityisen voimakasta Saksassa.
Viron saksalaisen yläluokan kautta kulttuurivaikutteet liikkuivat nopeasti ja baltiansaksalaisten kautta kuoromusiikki tuli tutuksi myös virolaisille. Tämä kuoromusiikki oli moniäänistä mieskuorolaulua, ei mitään tavallisen kansan yhteislaulua.
Ajan johtavia kulttuurivaikuttajia oli vironkielisen sanomalehdistön perustaja ja nykyisen kansallislaulun sanoittaja, Johann Voldemar Jannsen. Hän kirjoitti lehdessään saksalaisesta kuoromusiikista ja kuorolaululiikkeestä ja kehotti maamiehiään harrastamaan kuoromusiikkia. Paikalliset saksankieliset olivat jo perustaneet laulukuoroja Saksan malliin ja pitivät omia laulujuhliaan. Jannsenin innostamina virolaiset tekivät samoin, Tarttoon kokoonnuttiin ensimmäisille yleisvirolaisille laulujuhlille vuonna 1869.
Laulukuoroliike oli silloin jo vakiintunut. Ensimmäisenä oli perustettu Põltsamaan laulukuoro 1840 ja toinen oli Torman laulukuoro 1844. Kansallisia kuorokatselmuksiakin oli pidetty aiemmin. Ensimmäiset olivat olleet Põlvassa 1855, sitä seurasivat kuoropäivät Ansekülassa (1863), Jõhvissa (1865), Simunassa (1866) ja Uulussa (1867).
Tarton Laulujuhlat eivät siis olleet ensimmäinen virolaisten laulutapahtuma, mutta ne olivat ensimmäiset kansalliset laulujuhlat. Ne olivat myös suuri menestys. Puhallinorkestereita oli 5 ja niissä soittajia 56, laulukuoroja oli 46 ja niissä yhteensä 822 laulajaa. Luonnollisesti kaikki kuorot olivat mieskuoroja, elettiinhän vielä 1800-lukua.
Tarton laulujuhlilla tapahtui jotain vaikeasti määriteltävää. Baltiansaksalaisille kuorolaulu ja laulukuorojen tapaamiset olivat olleet vain kulttuuritapahtuma, virolaisille siitä tuli jotain enemmän. Ehkäpä se oli niin, että laulujuhlat taiteellisesti vaativine ohjelmistoineen todistivat virolaisille heidän pystyvän tasavertaisiin kulttuurisuorituksiin muiden kansojen, kuten baltiansaksalaisten kanssa. Kansallista heräämistään eläville virolaisille kuorolaulusta tuli se kulttuurikelpoisuuden käyntikortti, joka oltiin valmis ojentamaan jokaiselle, joka tohti epäillä virolaisten sivistystasoa.
Viron kansallinen herääminen oli alkanut edellisenä vuonna. Carl Robert Jakobson oli pitänyt 1868 ensimmäisen kuuluisista ”Kolmesta isänmaalisesta puheesta”. Näistä puheista katsotaan Viron kansallisen heräämisen julkisesti alkaneen. Laulujuhlia seuraavana vuonna 1870 perustettiin ensimmäinen virolainen opiskelijajärjestö Tarton yliopistoon, syntyi Viron ylioppilaiden seura, jonka lipusta tuli sittemmin Viron kansallislippu. Viron kulttuuririntamalla tapahtui ja kuohui. Laulujuhlat osuivat oikeaan aikaan ja paikkaan, joten niistä tuli kansallisen heräämisen symboli.
Laulujuhlat
Kansallinen herääminen jatkui ja laajeni, mutta laulujuhlat jäivät jostain syystä järjestämättä. Vasta 1879, vuosikymmentä myöhemmin, kokoonnuttiin laulujuhlille. Seuraavana vuonna juhlittiin uudestaan ja nyt ensimmäistä kertaa Tallinnassa. Tartto ja Tallinna vuorottelivat laulujuhlien pitopaikkana, mutta vuonna 1896 pidetyistä kuudensista laulujuhlista lähtien juhlat on pidetty Tallinnassa.
Ensimmäinen maailmansota ja Viron itsenäistyminen aiheuttivat katkon laulujuhlien helminauhaan. Vuonna 1910 pidettiin seitsemäs ja vasta 1923 kahdeksas laulujuhla. Toinen aukko syntyi toisen maailmansodan vuosina. Vuonna 1938 pidettiin 11. ja vasta 1947 12. laulujuhlat.
Vuoden 1910 laulujuhlilla meni rikki 10 000 osanottajan raja (1947 yli 20 000 ja 1950 yli 30 000 osallistujaa).
Viron itsenäistyttyä ensimmäiset oman valtion laulujuhlat järjestettiin 1923 (Vapaussotahan oli päättynyt vasta 1920). Järjestäjäksi vakiintui Viron laulajien liitto, joka järjesti kaikki Viron sotien väliset laulujuhlat. Neuvosto-Eestissä juhlien järjestäjä vaihtui, tärkeitä juhlia ei järjestänyt mikään kuoroliitto vaan valtiollinen elin, Yleislaulujuhlien pääkomitea. Nykyään laulujuhlat järjestää taas yhdistys, Viron Laulu- ja tanssijuhlien säätiö.
Periaatteessa laulujuhlat järjestetään joka viides vuosi. Sodat ovat sotkeneet rytmiä ja myös yhteiskuntajärjestelmän vaihdokset. Neuvosto-Eestissä laulujuhlat pidettiin tasavuosin (0 ja 5). Itsenäistyneessä Virossa laulujuhlat pidetään vuosina 4 ja 9, noudattaen ensimmäisistä laulujuhlista laskettavaa kalenteria. Edelliset laulujuhlat olivat vuonna 2009 ja seuraavat pidetään 2014.
Ensimmäisillä laulujuhlilla esiintyi vain mieskuoroja, naiskuorot eivät olleet moraalisesti hyväksyttäviä vielä tuohon aikaan. Tasaarvo kuitenkin eteni ja jo vuonna 1891 laulujuhlilla olivat mukana sekakuorot. Oikeat naiskuorot pääsivät laulujuhlille vuonna 1933.
Aluksi kansantanssit ja kuorolaulu olivat erillään, ensimmäiset tanssijuhlat pidettiin Tallinnassa 1934, vuosi laulujuhlien jälkeen. Yhteisjuhliin siirryttiin vasta 1980-luvulla.
Aluksi Tallinnassa laulujuhlia järjestettiin Kadriorginpuiston alueella. Vuonna 1928 siirryttiin meren rantaan, nykyiselle paikalle. Nykyinen Laululava rakennettiin 1960.
Laulujuhlaperinteeseen kuuluu juhlakulkue, joka marssii Vapaudenaukiolta Laululavalle. Laulujuhlien ensimmäisenä päivänä kuullaan konserttiohjelmisto eli musiikillisesti vaativampaa kuoromusiikkia. Jälkimmäisenä päivänä kuullaan kansanmusiikkia.
Päälavalle mahtuu vain noin 20 000 laulajaa, joten puolet Viron rekisteröidyistä kuoroista joudutaan karsimaan laulujuhlien esikokeissa. Rekisteröityjä laulukuoroja Virossa on noin 1 000, joista noin 800 koulukuoroja ja muut aikuiskuoroja. Orkestereita on 85. Musiikin harrastuksen vakavasti ottavia on noin 40 000.
Kun päälavan suurkuoron noin 20 000 laulajaa laulavat yhdessä, syntyy äänivuo, joka ei vahvistimia kaipaa. Se on kuulemisen arvoinen asia.
TEKSTI ANTTI SARASMO, PIIRROS HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheestaKansallinen kuoromusiikki Laulujuhlat
