ELOKUVA sinnitteli pinnalle Virossa

ELOKUVA sinnitteli pinnalle Virossa

”Positiivista rutiinia”, luonnehtii tuottaja Jaak Lõhmus, joka on juuri käynyt hankkimassa itselleen kunnon flunssan Berliinin elokuvafestivaalilta. Kotimaassaan supersuosittu piirretty koiratyttö Lotte (suomeksi Lotta) edusti siellä Viroa lastenelokuvien kilpailusarjassa.

Palkintoja ei tällä kertaa herunut, mutta pelkkä kilpailusarjaan pääsy on aina kova juttu, eikä sitä onnea ole kovin usein suotu sen enempää Virolle kuin Suomellekaan.

Lõhmus tilaa espresson ja linnoittaudumme aikoinaan niin legendaariseen vanhan televisiotalon kahvilaan tekemään pikaista läpileikkausta virolaisen elokuvan tilasta menneinä, olevina ja tulevina vuosina.

Käy ilmi, että virolainen elokuva ei ole koskaan juhlinut merkkipäiviään, jos 90-vuotispäivään liittynyttä pientä seremoniaa ei lasketa. Ja että taival on ollut samanlaista vuoristorataa kuin Viron historia.

On siis syytäkin pitää kunnon bileet, varsinkin kun lähes kaikki elokuvaan liittyvät organisaatiot juhlivat pyöreitä vuosia samaan aikaan: Eesti Kinoliit täyttää 50, aikakauslehti Teater.Muusika. Kino 30 ja elokuva-alan opetus 20 vuotta.

Lisäksi tulee kuluneeksi 80 vuotta suomalais-virolaisen elokuvayhteistyön aloittamisesta, sillä Viron ensimmäinen äänielokuva, Theodor Lutsin Auringon lapset valmistui Suomi-filmissä 1932.

Neukkuaika oli kultakautta

Maailmansodat ja lama ovat aina katkaisseet virolaisen elokuvan lupaavan kehityksen. Äänielokuvan tulokin oli taiteenlajille lähes kuolettava isku, vaikka samaan aikaan elokuva kukoisti Suomessa. Ennen vuotta 1947 Virossa ei tehty ainuttakaan pitkää elokuvaa 15 vuoteen.

60-luvulla astuivat esiin uuden polven ohjaajakuuluisuudet Jüri Müür, Leida Laius ja Kaljo Kiisk. Tallinnfilm eli kukoistuskauttaan, ja sen käytävillä kuljeskeli myös tuleva presidentti Lennart Meri.

Vuosia 1967–1987 voikin pitää Viron elokuvan kulta-aikana, ja se on tosiasia eikä mitään neukkunostalgiaa. Viro osasi kaupitella Moskovalta hyvät ehdot, Lõhmus vakuuttaa.

Viime vuosina Virossa on tehty paljon elokuvia, mutta niistä yksikään ei Lõhmuksen mielestä yllä esimerkiksi Leida Laiuksen tekemien tasolle.

Viron itsenäistyminen nollasi jälleen kerran tilanteen. Tallinnfilmin organisaatio hajosi, pitkiä elokuvia tehtiin 90-luvulla vain muutama harva eivätkä nekään kiinnostaneet yleisöä. Kunnes Elmo Nügasen Nimet marmoritaulussa vuonna 2002 toi väen takaisin kinosaleihin.

”Jos kansa katsoo omien ohjaajien filmejä, ne noteerataan myös ulkomailla”, sanoo Lõhmus.

Usko on palannut, ja virolainen fiktioelokuva elää vaihteeksi jälleen nousukautta.

Virossa tehdään nykyään 8–10 pitkää elokuvaa vuodessa, lisäksi hyvätasoisia dokumentteja ja loistavia animaatioelokuvia. Tallinnassa on Pohjoismaiden suurimpiin kuuluva ja kansainvälisesti arvostettu festivaali. Myös Docpoint- festivaali on ulottanut lonkeronsa Helsingistä Tallinnaan.

On kiinnostavia ohjaajia, kuten Veiko Õunpuu ja Sulev Keedus sekä tulevaisuuden lupauksia, joiden Lõhmus toivoo luovan uutta filmikieltä samaan tapaan kuin Kaurismäki aikoinaan Suomessa.

Elokuvakaupunki Tartto

Jaak Lõhmus vastaa juhlavuoden organisoinnista Viron elokuvasäätiössä. Tapahtumia on kymmenittäin: uusien elokuvien ensi-iltoja, näyttelyitä, festivaaleja kotimaassa ja muualla. Ulkomailla Viroa yritetään lobata myös elokuvien tekopaikkana.

Lõhmus haluaa kiinnittää huomiota vanhojen elokuvien restaurointiin, jotta voitaisiin pelastaa mitä pelastettavissa on.

Vuoden päätapahtumat ajoittuvat alkukevääseen ja Tarttoon, joka on virolaisen elokuvan syntymäkaupunki. Tartossa oli sitä paitsi myös maan ensimmäinen elokuvateatteri, Kino Illusioon.

Varsinaista juhlapäivää vietetään 30. huhtikuuta, jolloin Johannes Pääsuke tasan sata vuotta sitten esitti julkisesti edellisen päivän lentonäytöksessä kuvaamansa filminpätkän.

TEKSTI ARJA KORHONEN, KUVAT EESTI FILMI SIHTASUTUS, SVEN TUPITS

Lue koko juttu näköislehdestä

Lue lisää samasta aiheesta