Aikamatka Pranglin saarelle
Aikamatka Pranglin saarelle
Laivamatka saarelle sujui mukavasti täpötäydellä yhteysalus Vestalla. Pranglin satamassa innokkaita retkeläisiä odotti vaaleansininen venäläiskuormuri. Komean menopelin kuskina oli saaren vanhimpana toimiva Valter Puuström.
Kaukana pohjoisessa, Suomen suunnassa, näkyi Kerin saari. Valter kertoi, että hyvällä säällä myös Helsingin talot häämöttävät horisontissa, vain 60 kilometrin päässä.
Neuvostoihmeen lavalla huristimme Pranglin mutkaisia hiekkateitä kohti kirkkoa. Maisema oli kuin satukirjasta; kukkivien sireenipensaiden ja kunnostettujen kiviaitojen takana näkyi idyllisiä pihapiirejä kasvimaineen. Puukirkon paikan valitsivat legendan mukaan surman suusta pelastuneet hylkeenpyytäjät. Vuonna 1848 rakennetussa kirkossa järjestetään säännöllisesti häitä ja muita toimituksia.
Kiven heiton päässä kirkosta sijaitsee Pranglin kotiseutumuseo, jossa ovat hyvin edustettuina kalastukseen ja hylkeenpyyntiin liittyvät esineet. Museonjohtaja Tae Laurant esitteli muun muassa laitetta, jolla valmistettiin hylkeenpyyntiin tarvittavia kuulia. Ihmetystä herätti myös kelluva houkutuslintu, jolle oli pantu oikea koskelon pää ja sulat.
Museossa sai lukea myös menneistä ajoista. Neuvostoaikana ei merelle ollut niin vain menemistä. Passi täytyi olla aina mukana ja samaan paattiin ei päästetty sukulaisia. Iltaan mennessä oli tultava takaisin. Valvovien viranomaisten kanssa kommunikointia haittasi yhteisen kielen puuttuminen.
Suomenlahden toiselle puolelle välit ovat olleet lämpimät jo vuosikymmenten ajan. Liekö veljeskansalla ollut myös oma vaikutuksensa saaren omaperäiseen murteeseen, jossa monet sanat ovat lähellä suomea.
Seuraavaksi kuormuri huristi vehreän mustikkametsän läpi saaren eteläkärkeen. Toisen maailmasodan aikana saksalaiset pommittivat Eestirand-höyrylaivaa. Tragediasta muistuttivat mäntymetsän suojassa olevat valkoiset ristit.
Eräs saaren erikoisuuksista on luonnonkaasu, jota löydettiin neuvostoaikana porausten yhteydessä. Valter Puuströmin sytyttämänä liekki loimusi iloisesti metsän keskellä jököttävästä kaasuhellasta. Eräs mies kylänraitilla kertoi, että todellisuudessa saarelta etsittiin aikoinaan uraania, mutta löytyikin kaasua. Oppaan Annika Pranglin ilmeestä päätellen totuus on kuitenkin toisenlainen.
Eläväiseltä pikkusaarelta löytyy myös kauppa, autokorjaamo, majatalo ja koulu. Pranglin Puukodan luona hääräsi Terje Lilleoks, joka kertoi tulleensa saarelle 15 vuotta sitten. Puisia matkamuistoja löytyi Terjen pajasta monenlaisia. Samalla tilalla elävät myös saaren ainoat hevoset, joilla pääsee ratsastusretkelle.
Lounas sisälsi saaristolaisperunoita, paistettua turskaa ja raparperipiirakkaa – tuoretta, hyvää ja taatusti lähiruokaa.
Massaturismi ei ole vielä saavuttanut Pranglia. Matkailijat ovat saarelle kuitenkin tervetulleita, mistä kertoo sataman lähelle rakennettava leirintäalue saunoineen ja mökkeineen.
Erään retkeläisen kommentti kuvannee saaren tunnelmaa parhaiten: “Täällä on niin hiljaista, että korviin sattuu.“
TEKSTI JA KUVAT MIKKO VIRTA
Lue lisää samasta aiheesta