UUSKAUPUNKEJA
Uusia kaupunkeja on vaikkapa entinen Virumaan keskus Kohtla- Järve. Se perustettiin 15.6. 1946. Paikalla olivat Kohtlan ja Järven kartanot samannimisine kylineen ja niistä uusi kaupunki sai nimensä.
Suuruutensa aikana Kohtla- Järve oli ehdoton Virumaan keskus, kaupunkiin liitettiin muitakin taajamia kuten nykyinen Itä-Virumaan maakuntakeskus Jõhvi ja tunnettu teollisuuspaikkakunta Kiviõli.
Kohtla-Järve oli kaivoskaupunki. Sen vieressä olivat suurimmat palavan kiven esiintymät ja juuri niiden hyödyntämiseksi koko kaupunki aikanaan perustettiin. Öljyliusketta eli palavaa kiveä käytettiin polttoaineena sähkövoimaloissa ja raaka-aineena kemianteollisuudessa. Polttoöljyä palavasta kivestä oli valmistettu jo 1900-luvun alussa, mutta suurimittainen palavan kiven polttaminen sähkövoimaloiden kattiloissa oli uutta hyötykäyttöä ja se vaati paljon palaavaa kiveä ja paljon kaivamista.
Kaivosmiehet puolestaan olivat Neuvostoliitossa hyvin korkealle arvostettu ammattikunta. Kaivosmiehiä pidettiin myös hyvin luokkatietoisena ammattikuntana, todellisina kommunistisina työläisinä. Kohtla-Järve olikin hyvin poliittinen kaupunki.
Kohtla-Järven kaupungintalo on suuri ja mahtava, kuten kaupunkikin aikoinaan. Kaupungintalon edestä kulkee esplanadi eli puistokatu. Kaupungintalon kohdalla on sitten paraatien vastaanottokoroke, betonista. Suuria paraateja oli vuodessa kaksi, vappuparaati ja lokakuun vallankumouksen paraati. Tuolloin kaupunkilaiset marssivat ammattiosastoittain ohi vastaanottokorokkeen, jolla kansalaisten ohimarssin ottivat vastaan poliittiset johtajat. Kaivosmiehet marssirivistöinä olivat varmasti näyttävä näky, kaiken lisäksi marssijat kantoivat mukanaan puoluetta tukevia iskulauseita ja rakastamiensa poliittisten johtajien kuvia. Kohtla-Järve oli voimissaan.
Nykyään vastaanottokoroke sammaloituu, sillä Viron itsenäistyttyä poliittisia paraateja ei ole enää pidetty. Viron itsenäistyminen päätti myös Kohtla-Järven suuruuden ajan. Kun ruplataloudesta siirryttiin oikean rahan käyttöön, osoittautui monikin neuvostoaikainen liiketoiminta täysin kannattamattomaksi. Kaivoskuiluja on suljettu, öljykemian teollisuutta lopetettu ja muutenkin kaivostoimintaa sekä palavan kiven hyödyntämistä on supistettu. Tämä näkyy ennen niin elinvoimaisen kaupungin katukuvassa, Kohtla-Järvestä on tullut taantuva taajama. Tavallaan Kohtla-Järve on tyypillinen Neuvostoliiton monotalouden kaupunki. Koko kaupunki oli rakennettu yhtä talouden tehtävää varten, tässä tapauksessa kaivamaan palavaa kiveä.
Rakennemuutos on koetellut rajusti etenkin venäjänkielisiä kaivosmiehiä. Heidän on ollut pakko opetella uudet ammatit, sosiaalinen mullistus on ollut raju. Kohtla- Järvellä ei kuitenkaan ole annettu periksi, kaupungilla on kehitysohjelma vuoteen 2016 ja pykälä pykälältä sekä kohta kohdalta kaupunkia kehitetään nykyaikaisemmaksi. Kohtla-Järve on Viron 5. suurin kaupunki noin 37 000 asukkaallaan ja ongelma on siinä, että kaupunki pitää tavallaan perustaa uudelleen. Vuonna 1946 kaupunki perustettiin kaivamaan, nyt kaupunkilaisille leipä on löydettävä teollisuudesta, jota vuonna 1991 ei vielä ollut ja jota vasta perustetaan.
Sillamäe – kaupunki jota ei ollut
Samanlaiset portaat meren rantaan, rantapuistoon, voisi hyvin kuvitella Mustanmeren rannalle. Portaiden juuressa meri kuitenkin on pohjoisessa ja se on Suomenlahti, jokin ei kuulu tähän ympäristöön.
Se jokin on koko Sillanmäen kaupungin keskusta. Stalinin aikaista uusklassismia, pilareita, kolmiomaisia julkisivun päätyjä, keltaista ”klassisen väristä” maalia, koko kaupunki on outo. Mitään samanlaista, edes lähellekään samanlaista ei ole Virossa eikä Pohjolassa, tuskin koko maailmassa – Sillamäe on ainutlaatuinen.
Ainutlaatuinen on myöskin Sillamäen historia. Kaupunki perustettiin yhtä tarvetta varten ja se oli aikoinaan suljettu kaupunki. Aluksi kaikki Sillamäen postikin kierrätettiin moskovalaisen postilokeron kautta, sitten lopuksi narvalaisen postilokeron kautta. Kaupunkiin ei saanut muuttaa ilman lupaa, ja oikeastaan kaupungissa ei saanut edes käydä ilman erillislupaa. Kaupunki tosin näkyi hyvin Tallinna- Narva -tielle, siellä se yritti olla kuin ei olisikaan.
Toisen maailmansodan lopulla amerikkalaiset räjäyttivät kaksi atomipommia Japanissa. Neuvostoliitossa pantiin tapaus merkille ja alettiin hankkia omaa atomipommia. Suuri ongelma oli siinä, ettei Neuvostoliiton alueelta tunnettu uraanivaroja, ei niitä aikaisemmin kyllä oltu kovin aktiivisesti etsittykään kun käyttöä ei ollut. Neuvosto-Eestissä oli kuitenkin liuskekiven yhteydessä vähän uraania, toinen uraanin lähde oli Tšekkoslovakiassa.
Sillamäen uraanikaivosta ja jalostamoa alettiin rakentaa 1944 vauhdilla. Paikalle tuotiin Gulagin vankeja sekä sotavankeja, pakkosiirrettiin irtolaisia ja tuotiin teollisuustuotannon vaatimia ammattilaisia. Osa tulevista kaupunkilaisista asui vankileireillä, osa avovankeina parakeissa ja osalle uusista asukkaista rakennettiin tuohon aikaan mahdollisimman modernit asunnot. Kaupunki oli kaivos ja jalostamo, asukkaita oli noin 10 000.
Oikea kaupunki Sillamäestä tuli 29.6. 1957, jolloin se siirtyi Moskovan keskusvirastojen suorasta hallinnasta Eestin Neuvostotasavallan hallintaan. Muodollisesti Sillamäe oli pitkään ollut Narvan kaupunginosa, käytännössä uraanirikastamon henkilökunnan majoitusalue. Pian Neuvostoliitosta löydettiin parempiakin uraaniesiintymiä ja Sillamäen kaivosten merkitys katosi. Rikastamo toki toimi edelleenkin, mutta kaupungin luonne alkoi muuttua. Viron palavan kiven kaivosyhtiön työntekijöille alettiin rakentaa asuntoja Sillamäelle 1960-luvun lopussa ja kaupungin asukasluku kaksinkertaistui neuvostoajan loppuun mennessä.
Viron uudelleen itsenäistyttyä Sillamäen asemakin muuttui. Ensinnäkin se ei ollut enää suljettu kaupunki, nyt siellä saattoi käydä ja sinne saattoi vapaasti muuttaa. Rikastamokin koki tuotantosuunnan muutoksen. Rikastamon perustalle syntyi uusi yksityinen yritys Silmet, joka alkoi uraanin sijasta rikastamaan erikoismetalleja, sellaisia joita tarvitaan muun muassa kännykkäteollisuudessa. Silmet on maailman tasolla merkittävät tuottaja ja nykyään osa suurta ylikansallista metalliteollisuusyritystä.
Entisen uraanirikastamon satamasta kehittyi kauppasatama, yksi harvoista Tallinnan itäpuolella. Kun vielä vanhan rikastamon jätealtaat, joissa oli uraanijäämiä, saatiin kansainvälisellä yhteistyöllä puhdistettua, oli Sillamäe jättänyt uraanikaupungin menneisyyden taakseen.
Neuvostoliiton atomipommiohjelma oli 1940-luvun lopulla sen verran salainen, että sen pariin ei vapaista ihmisistä laskettu kuin luotettavimmat, eli omat. Virolaisia, jotka olivat ase kädessä vastustaneet neuvostovaltaa, ei hyvällä tahdollakaan voinut pitää poliittisesti täysin luotettavana kansanryhmänä, niinpä virolaisilla ei ollut asiaa Sillamäelle. Ammattityöläiset olivat poliittisesti luotettavampia venäläisiä, muita kansalaisuuksia oli sitten kaupungin vankileireillä. Sillamäe onkin Viron ehkä puhtaimmin venäläinen kaupunki. Pala ”Krimiä” Suomenlahden rannalla.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheesta
