Suomalainen Virossa

Mika Keränen lähti vuonna 1993 Tarttoon opiskelemaan maisema-arkkitehdiksi ja oppi siinä sivussa puhumaan viroa, kieltä, joka vei miehen mukanaan. Jo seuraavana vuonna Keränen vaihtoi alaa ja päätti ryhtyä opiskelemaan viroa ja suomalais-ugrilaisia kieliä.

Vuonna 1997 hän oli mukana perustamassa uudelleen Noorte Autorite Koondis -kirjailijaryhmittymää. Sarjakuvia harrastaneesta Keräsestä tuli runoniekkojen kaupungissa Tartossa viroksi kirjoittava runoilija Mihkel Kera. Myöhemmin Keränen siirtyi lastenkirjoihin ja hänen viroksi kirjoittamastaan sarjasta tuli suosittu heti ensimmäisestä osasta lähtien. Sarjan kuudes kirja, Kuldne Lurich, ilmestyi marraskuussa.

Salaseuran seikkailuista on tehty myös kolme näytelmää Viron Draamateatterissa ja keväällä tulee myös elokuva, jonka työnimi on Supilinna Salaselts. Jalkapallon ystävänä tunnettu Keränen on kirjoittanut myös suomeksi nuorisoromaanin Maaliviivalla.

Mitä olet oppinut Virossa?

”Kaikki ongelmat kannattaa ottaa huumorilla. Virolaisessa huumorintajussa on aluksi paljon ihmeteltävää suomalaiselle, koska pottuilun ja kehujen ero on veteen piirretty viiva. En voi väittää, että ymmärtäisin vielä nytkään täysin virolaisten leikinlaskua, mutta puolet kuitenkin. Olen oppinut Virossa myös sen, että syön omenan siemenkotaa myöten. Kuten äidilläni oli tapana sanoa: ’Vattua se on vattumatokin.’”

Mitä muuttaisit Virossa?

”Vaikea käydä muuttamaan mitään maassa, jonka johtoon kansa on valinnut mammonaa ihannoivan poliittisen eliitin. Jos kuitenkin pääsisin muuttamaan jotain, niin aloittaisin opettajien palkoista. Ne voisi aivan hyvin, sanotaanko moninkertaistaa. Ehkä nuoret – ja heidän vanhempansa – kunnioittaisivat silloin enemmän opettajia eivätkä rehvastelisi niin avoimesti ainakaan koulussa.”

KUVA: EVAMARIA KERÄNEN

Lue lisää samasta aiheesta