3.3.2011 | Henkilö

Ruutujen mestari

Priit Pärn on maailman parhaita piirroselokuvien ohjaajia – ellei paras.

Priit Pärn on voittanut kolme kertaa Zagrebin animaatioelokuvajuhlien grand prix?n – ainoana ohjaajana tähän mennessä. Voittoja, kunniamerkkejä ja elämäntyön palkintoja on tullut eri maista ja festivaaleilta.

Priit Pärn on epäilemättä myös yksi Viron kulttuuriscenen suurmiehistä.

Katsojalle Pärnin elokuvat ovat kaikkea muuta kuin helppoja, vaikka ovatkin hauskoja. Ne ovat humoristisia, sarkastisia, groteskeja, absurdeja ja monentasoisesti tulkittavia. Sama surrealismi näkyy usein myös Pärnin oppilaiden töissä.

”En halua tehdä vakavamielisiä töitä, niissä on oltava ironiaa ja itseironiaa. En halua myöskään moralisoida tai opettaa, vaikka elokuvassa olisikin piilotettu sanoma. Voin myös valehdella”, Pärn varoittaa hilpeästi.

Pärnin ura Tallinn-filmin piirroselokuvastudiolla alkoi vuonna 1977. Eripituisia elokuvia on liki 35 vuoden aikana kertynyt 15 eli uusia on syntynyt reilun parin vuoden välein. Onko se paljon vai vähän? Animaation teko ei ole mitään tehtailua. Muutaman sekunnin pätkään saattaa kulua viikkoja työaikaa, käsikirjoituksen miettimiseen joskus jopa vuosia.

Elokuvaa ja erotiikkaa

Pärnin elokuvat eivät ole menettäneet tehoaan. 30 vuotta sitten valmistunut Kolmiodraama löytyy suttuisena versiona Youtubesta, jonkun fanin salaa valkokankaalta kuvaamana. Miehen ja naisen suhdeanalyysi on kuin tätä päivää.

Sukupuolten välinen sota näyttäisi olevan yksi Pärnin lempiteemoja. Pärn on myös saanut kuulla syytöksiä machoista asenteista. Kieltämättä Pärnin elokuvien naiset ovat usein hyvin rehevän eroottisia.

Elokuvasta on löydyttävä jännitettä ja siihen miehen ja naisen suhde sopii Pärnin mielestä loistavasti.

”En usko että taide voisi oikeastaan tutkia elämää, se voi vain näyttää. Minua on koko ajan pidetty seksistinä, mutta jos sen vastapuolena on poliittinen korrektius, olen oikein mielelläni seksisti.”

Paskaaks tosta!

Eli viroksi Sitta kah! Sen niminen oli laulavan vallankumouksen alkuakordien aikaan syntynyt pilapiirros, josta tuli hetkessä legenda. Kulttuurilehti Sirpin ja Vasaran 1987 julkaisemassa piirroksessa venäläinen musikka heittää selkänsä taakse erehdyttävästi Viroa muistuttavaa lantakökkärettä jossain äiti-Venäjän arolla.

Pärnin omasta mielestä kyseessä ei ole lähellekään hänen paras pilapiirroksensa. Mutta se sopi siihen hetkeen, kun tapahtumat vyöryivät ja kuva puki sanoiksi virolaisten tunnot. Piirrosta puitiin Viron kommunistisen puoleen toimistossa, mutta rangaistustoimiin ei enää uskallettu ryhtyä. Puolue oli menettänyt otteensa.

Monet Pärnin Neuvosto-Eestin aikaiset pilapiirrokset ja elokuvat tökkivät systeemiä rivien välistä. Pärn ei silti pidä itseään minään järjestelmän kaatajana.

”Itseäni kiehtoi pikemminkin se, että systeemin rahoilla oli mahdollista tehdä ja saada julkaistuksi täysin absurdeja juttuja. Tiesin niiden ärsyttävän puoluetta enemmän kuin mikään muu.”

Pärn on kuitenkin huomannut että tuonaikaiset työt osataan tulkita oikein diktatuurimaissa. Länsimaisille katsojille ne eivät aina avaudu.

”Esimerkiksi kiinalaiset käsittivät heti, mistä oli kyse kun elokuvassa Aamiainen ruohikolla rahan todetaan olevan tarpeetonta. Niinhän se täälläkin silloin oli, rahalla ei saanut mitään. Amerikkalainen katsoja sen sijaan ei käsittänyt koko repliikkiä”, Pärn vertaa.

Studio on ohjaajan selkänoja

1990-luvun alussa piirroselokuva- ja nukke-elokuvastudiot kuuluivat vielä valtiollisen Tallinnfilmin alaisuuteen. Piirroselokuvaa tehtiin Harju-kadulla Vanhassakaupungissa.

Itsenäistymisen melskeissä Tallinn-filmin kävi kalpaten, mutta animaatiostudiot ponnistelivat kuiville kumpikin tahoillaan. Syntyivät Eesti Joonisfilm ja Nukufilm.

Pärn on ylpeä saavutuksesta. Muiden entisten itäblokin maiden kuuluisat studiot kun keikahtivat muutosten tuulissa.

”Esimerkiksi Puolan ja Tsekin studiot alkavat päästä uudelleen jaloilleen vasta nyt, yli 15 vuoden jälkeen. Siihen nähden olemme pärjänneet hyvin.”

Studio on ohjaajille elintärkeä, ilman sitä ei synny elokuvaakaan. Vaikka uusi tekniikka on muuttanut paljon, suuri osa animaatiosta tehdään edelleen käsityönä. Filmit syntyvät Pärnin mukaan yhtä hitaasti kuin ennenkin, mutta niiden tekemiseen tarvitaan vähemmän ihmisiä.

”Porkkanoiden yö vuonna 1998 oli viimeinen selluloidille kuvattu työni. Nykyään värittäminen tapahtuu kokonaan tietokoneella, ja vain ääriviivat ja animointi tehdään käsin. Myös leikkaus tehdään tietokoneella. Uusi tekniikka on avannut valtavasti mahdollisuuksia.”

Joonisfilmillä on seitsemän ohjaajaa, jotka sopivat keskenään aikatauluista ja huolehtivat siitä, että studion työntekijöillä riittää töitä. Kunnianhimoiset festivaalifilmit tuovat mainetta ja kunniaa, mutta varsinainen leipä ja studion pysyvyys riippuu kaupallisista projekteista. Niitä Pärn ei halveksi yhtään.

Ohjaajia itseään studio ei varsinaisesti elätä. Elokuvien myynnistä saadut rahat menevät studiolle. ”Taide-elokuvien teko on suurta luksusta, on onni että studio mahdollistaa sen”, muistuttaa Pärn kuitenkin.

Maailmalla saavutettu maine ja kunnia riippuu sekin tekijöiden omasta aktiivisuudesta. Valtiollinen kulttuuripolitiikka ei vielä tue kulttuurivientihankkeita.

”Viron heikkous on, ettei markkinointiin ole rahaa. Niinpä ohjaajat lähettävät itse elokuvansa festivaaleille.”

Ei vain elokuvaa

Pärn tunnetaan Virossa muustakin kuin maailmankuuluista animaatioistaan. Monipuolisena lahjakkuutena hän on elättänyt itsensä pilapiirrosten ja sarjakuvakirjojen tekijänä sekä graafikkona. Hän on muun muassa suunnitellut Viron 20 euron keräilysarjakolikon.

Pärn arvelee, että hänellä on elokuvien ohjaajanakin pilapiirtäjän ajatusmaailma. Pilapiirros on kuin tiivistelmä elokuvasta, minifilmi. Koko tarinan on oltava hyvä ja se on saatava mahtumaan yhteen kuvaan.

Taidegrafiikka toi leivän pöytään etenkin 1980-luvun lopun murrosvuosina. Pärnin grafiikanlehtiä myytiin tuolloin myös Suomessa. Hän ystävystyi suomalaisten graafikoiden kanssa, ja tuttavuudet johtivat yhteisiin projekteihin.

Pärn on muun muassa kuvittanut kolme Kari Hotakaisen teosta: Lastenkirjan, Ritvan ja Satukirjan. Kustantaja WSOY pelkäsi Lastenkirjan kuvien olevan vähän liian rajuja, mutta Hotakaiselle ne kelpasivat. Sittemmin miehistä tulikin hyvät kaverit.

Pärnille itselleen muut luovat projektit eivät ole vähääkään elokuvia merkityksettömämpiä. Henkilökohtaisesti tärkeä on esimerkiksi vuonna 1980 ilmestynyt sarjakuvakirja Tagurpidi, joka on kasvattanut kokonaisia sukupolvia. Suomessa teos julkaistiin 1989 Eva Lillen kääntämänä nimellä Nurinkurin-Nuuti.

Viimeisin runsaasti kehuja saanut kirjankuvitus on 2010 ilmestynyt Mehis Heinsaaren novellikokoelma Ebatavaline ja ähvardav loodus. ”Siinä on sellaisia vähän rivoja kuvia”, varoittaa Pärn.

Yhden elämäntyön Pärn on tehnyt myös opettajana kouluttamalla animaattoreita kymmenissä maissa. Hän on luonut animaatiokoulutuksen sekä Suomeen että Viroon. Tässä järjestyksessä. Vuodesta 1994 hän reissasi Turun ja Tallinnan väliä, 13 pitkää vuotta. Joka kuukausi oli matkustettava viikoksi Turkuun opettamaan ohjausta ja käsikirjoitusta.

”Silloin oli hyvä aika asua Virossa ja saada Suomen palkkaa”, virnistää Pärn.

Tallinnasta Turkuun ja takaisin

Animaatio-opetuksen Pärn rakensi Turkuun käytännöllisesti katsoen tyhjästä. Aikaisempaa mallia ei ollut. Entisistä oppilaista monet ovat jo saaneet kuuluisuutta animaattoreina ja voittaneet palkintoja maailmalla. Opettamisesta oli hyötyä myös opettajalle itselleen.

”Turun aika piti pään terävänä ja aivolihaksen treenattuna. Piti pystyä esittämään ratkaisuja opiskelijoiden töihin, oltava heitä viisaampi.”

Kulttuuripääkaupunki Turku aloitti Animoi-näyttelysarjansa Priit Pärnin tuotannosta valitulla koosteella. Sitä voi pitää kunnianosoituksena myös Pärnin Turussa tekemälle työlle.

Vaikka Viro on Suomea huomattavasti tunnetumpi animaatiomaa, siellä ei paradoksaalisesti vuoteen 2006 asti saanut lainkaan alan opetusta. Monet virolaisnuoret opiskelivat Pärnin johdolla Suomessa. Kunnes Pärn lopetti Turussa ja siirtyi Tallinnan taideakatemiaan luoden puhtaalta pöydältä alan opetuksen, aivan kuten oli tehnyt Turussakin.

Kaikista ei voi tulla kuuluisia ohjaajia. Mitä loput animaattorit tekevät, mikä heitä työllistää? Kannattaako kallis koulutus?

”Sitä ihmeteltiin silloin Turussakin, kun aloitimme. Mutta nykyisenä tietokoneen ja internetin aikakautena koulutukselle on enemmän käyttöä kuin koskaan aikaisemmin”, Pärn vakuuttaa.

Alan taitajia tarvitaan niin mainosten kuin tietokonepelienkin tekoon. Animaattorit työllistyvät hyvin erilaisille visuaalisille aloille.

Olga ja Priit

Viimeisimmät projektinsa Priit Pärn on toteuttanut vaimonsa Olgan kanssa. Valko-Venäjällä syntynyt Olga Pärn on itsekin graafikko ja ohjaaja, joka on erikoistunut hiekka-animaatioihin.

Aikaisemmissa haastatteluissaan Priit on todennut, että suunnitteli jo elokuvista luopumista, mutta Olga veti hänet takaisin niiden maailmaan. Pariskunta on työstänyt kolmessa vuodessa kolme elokuvaa. 44-minuuttinen Elämä ilman Gabriella Ferria on Pärnin uran pisin animaatio. Kriitikoiden mielestä se oli vuoden 2008 paras virolainen elokuva.

Viimeisin yhteinen teos Sukeltajat sateessa on kerännyt vuoden aikana kaikkiaan 14 kunniamainintaa eri festivaaleilla, niiden joukossa pääpalkinnot maailman arvostetuimmista kilpailusarjoista Zagrebissa, Brysselissä, Lissabonissa ja Hiroshimassa. Pärn tuntuu olevan elämänsä vedossa.

Siitä päätellen yhteistyö sujuu hyvin, mutta miten käytännössä?

”Tätä kysytään aina”, valittaa Pärn, ja vastaa virolaisella kansanviisaudella: ”Kaksi päätä on kaksi päätä!” Pärnien ”perheyrityksessä” Priit käsikirjoittaa, Olga sparraa ja visuaalinen maailma suunnitellaan yhdessä. Ikäerosta ja taustoista huolimatta esteettisiä erimielisyyksiä ei ole.

Elokuvista eläkkeelle?

Ensi elokuussa Priit Pärn täyttää 65 vuotta. Näillä näkymin hän ei kuitenkaan suunnittele hanskojen lyömistä tiskiin. Eri puolilta maailmaa tulvii workshop- ja luentopyyntöjä sekä kutsuja festivaaleille. Viime vuonna elokuvien retrospektiivejä järjestettiin seitsemässä maassa.

Tallinnassa jatkuu opettaminen. Jossain välissä tehdään omaa elokuvaa. Pärn haluaisi tehdä enemmän grafiikkaa, jos muilta töiltään ehtisi. Tahti jatkuu hamaan tulevaisuuteen, mutta Pärn ei valita, vaan katsoo olevansa etuoikeutettu, kun saa tehdä työtään niin kauan kuin jaksaa ja haluaa.

”Jossain välissä pitäisi varmaan luopua opettamisesta, mutta ei vielä. Se on taiteilijaelämän plussapuolta, että eläkkeelle jääminen ei merkitse mitään.”

TEKSTI ARJA KORHONEN, KUVAT MATS ÕUN JA OTOKSET PRIIT PÄRNIN ELOKUVISTA