ROCK SUMMER
Se Rock Summer, josta suomalaiset yleensä puhuvat ja josta on tehty dokumenttifilmikin pienellä viiveellä, tapahtui elokuussa 1988. Mutta oliko se sittenkin vain ketju helminauhassa? Monipäiväisiä tapahtumia, joissa soittoa ja laulua on mukana, on tietenkin ollut aikojen alusta. Pulmalliseksi asia tuli vasta, kun nuoriso tahtoi mennä omine nokkineen kuuntelemaan nuorisomusiikkia.
Turkulaisilta onnistui Ruisrock ensimmäistä kertaa vuonna 1970. Mikä voitto se olikaan byrokratiasta ja vanhoillisista vanhemmista; osa samaa pelottavaa tai innostavaa maailman muutosta kuin ehkäisypilleri, television lupaamat maailman ihmeet tai vallan matkustaminen ulkomaille.
Kuinka paljon vaikeampaa ”rappeutuneen länsimaisen musiikin” esittämiselle oli löytää tilaa Neuvostoliitossa, edes sen läntisimmässä näyteikkunassa Virossa, voidaan vain arvailla. Yrityksiä oli ollut jo 70-luvulla. Rajat eivät pidätelleet musiikin tuloa.
Neuvostokonsertin osat olivat yksinkertaisia: Jokaisen laulun jokainen sana ja nuotti oli etukäteen hyväksytty. Yhtyeet oli etukäteen tariffoitu – eli tutkailtu osaavatko soittaa ja kuinka hyvin. Kuka tahansa kun ei saanut työkansan rahoja kysellä. Ongelma oli se, että yleisö joskus innostui ja eläytyi musiikkiin, alkoi ehkä nousta paikoiltaan, heilutella kehoaan. Silloin järjestäjä tavallisesti tempaisi töpselin seinästä ja lavalla olijat, ainakin osa heistä, pääsivät esiintymiskieltoon.
Oli Saarenmaan festivaalit, Viljandissa omansa, useampipäiväisiä konserttitapahtumia niin Tallinnassa kuin muuallakin. Ja kaikki tietenkin, yksi kerrallaan, kiellettiin. Se, mitä ei haluttu, oli epäjärjestys ja villiintyminen. Esitä siinä sitten rockia, jonka viesti on yhtä villiintymistä.
Makarov ja Gorbatshov
Musiikki saa ihmisiä liikkeelle. Kolme tarttolaista opiskelijaa päätti perustaa festivaalin ammattilaisille, tapahtuman, johon suuri yleisö ei saanut edes ostaa lippuja, vaan ne oli varattu alan ihmisille. Tapahtumasta tuli monella tavalla tärkeä: virolaisen musiikin kehitykselle, muusikkojen yhteishengelle, Venäjää kiertävien ”tähtien” ja kotikonnuille jääneiden virolaisten kokemusten vertailua. Tarton musiikkijuhlilla myös ensimmäistä kertaa laulettiin niitä lauluja, jotka sittemmin tulivat laulavan vallankumouksen symboleiksi. Järjestäjien rautainen ydinjoukko käsitti sellaisia nimiä, kuten Erki Berends (sittemmin ja osin jo silloin radioääni ja persoonallisuus), Rein Lang (moninkertainen ministeri) ja Riho Illak (Tarton yliopiston kiinteistöistä vastaava). Viimeksi mainittua lukuun ottamatta herrat olivat myös vahvasti mukana järjestämässä Rock Summeria.
Mihail Gorbatshov oli valittu Neuvostoliiton pomoksi, NKP:n pääsihteeriksi 1985. Pari vuotta myöhemmin hänen ajamansa ”avoimuus” alkoi jo näkyäkin. Muun muassa siinä, että Jüri Makarov uskalsi ehdottaa Hevikesää.
Makarov oli ehtinyt nuoresta iästään huolimatta olla mukana lähes kaikessa, saada tietenkin henkilökohtaisen esiintymiskiellon, manageerannut huippuyhtye Rujaa, perustanut muusikkoyhdistyksen, juontanut suurta tvmusiikkiohjelmaa ja paljon, paljon muuta. Hevikesän järjestäminen oli silti sulaa hulluutta. Mistä löytyy tekniikka ja äänentoisto? Kuinka infrastruktuuri järjestetään sekä liikkuminen ja turvallisuus? Nuoruus ja hulluus, sanoo mies tänään. Esiintyjiä tapahtumaan tuli pitkin suurta Neuvostoliittoa, yleisöä myös. Odotettiin kolmeatuhatta, saatiin 15 000–17 000. Ja paljon rohkeutta ja kokemuksia.
Ilmapiiri muuttui vuodesta 1987 seuraavaan mennessä miltei kokonaan. Kansakunnan valtasi vapauden huuma ja kiihko. Oli kuultu Alo Mattiisenin viisi isänmaallista laulua, oli oltu euforisessa tilassa Vanhankaupungin päivien aikana tapahtuneilla yölaulujuhlilla. Jokainen kylä ja kaupunki oli saanut oman osansa. Kaikki olivat liikkeellä. Oli kesä, jonka veroista ei ollut koskaan ollut eikä koskaan tulisi.
Ja oli Jüri Makarovin suuruudenhullut unelmat. Hän järjestäisi oikean musiikkifestivaalin, johon tulisi esiintyjiä lännestä. Lännestä! Ensi alkuun soittajat ja laulajat pitivät miestä hulluna. Mutta hän sai kuin saikin Viron Filharmonian asian taakse ja ennen kaikkea sen johtajat, joiden tehtävänä oli sitten hoitaa asiaa valtion suuntaan.
Makarov taas huolehti käytännöllisestä puolesta. Esiintyjien saamisessa ei itse asiassa ollut ongelmia – kaikki tahtoivat tulla Neuvostoliittoon. Gorba oli pop ja Moskovaan ei päässyt, joten miksipä ei Tallinnaan. Mutta sitten ne arkisemmat murheet, kuten tullipaperit, soittimien ja äänentoistolaitteiden saaminen rajan yli ja loputon pula kaikesta. Lopulta julisteetkin painettiin Suomessa. Markku Veijalainen oli kuullut jo Hevikesästä ja suomalaisten into olla touhussa mukana oli suuri. Eikä tätä intoa lahden eteläpuolella väheksytty tai jätetty hyödyntämättä. Tokko olisi ilman Radio 1:n apua saatu ulkomaan elävien keikkapalkkioita maksetuiksi.
1988–1997
Tapahtumasta on monenlaisia kuvauksia. Yleisö näki ensimmäistä kertaa ihan aitoja lännen supertähtiä ja eli joka nuotin mukana. Humalaisia tai muuten vaan paikalla töllöttäneitä ei juuri ollut. Pääosin ulkomaiset esiintyjät eivät tienneet missä ovat ja miksi. Big Country’n laulajan tärkeimmän kommentin sai lukea Melody Makerista: ”Hotellin vessapaperi oli karkeaa”. Toisaalta (entinen) Johnny Rotten tajusi hyvinkin tilanteen ja kertoili siitä myöhemmissä haastatteluissa. Omille mieleen jäävin oli kuitenkin hetki, jolloin Ivo Linna ja 50–60 000 hengen yleisö lauloivat yhdessä laulavan vallankumouksen tunnuslaulun ”Eestlane olen ja eestlaseks jään”, käsi kädessä ja kyyneleet silmissä.
Yleisöä oli reilut 50 000 ihmistä joka päivä, kolmena päivänä peräkkäin. Tapahtuma oli (sillä kertaa) maksuton, mutta onko silti missään tuollaista määrää rockmusiikin ystäviä? Vielä pari seuraavaa festivaalia saatiin nauttia vastaavista yleisömääristä, kunnes Rock Summer päätyi ”oikeaan” kokoonsa ja lopulta 1997 viimeisen Rock Summerin myötä konkurssiin.
Kolmas Rock Summer vuonna 1990 jäi väliin. Miksi? Ehkä siksi, että venäläisten mielestä virolaiset ovat aina olleet fritzejä ja fasisteja. Niiden virolaisten vanhojen herrojen muistelukokous, jotka olivat olosuhteiden pakosta joutuneet kantamaan saksalaista univormua taistellessaan Neuvostoliittoa vastaan, oli ollut suunnitelmissa. Yliaktiivinen joukko-osaston komentaja käväisi tankkeineen möyhentämässä mainitun juhlapaikan nurmikkoa. Sattumalta Viron televisio oli lähettyvillä ihan muissa asioissa, mutta kuvasivat tietysti tankitkin. Ja myivät, ehkä orastavan yksityisyritteliäisyyden nimissä, kuvamateriaalin länteen.
Makarovilla oli sopimukset amerikkalaisten sponsoreiden kanssa, mutta yhtäkkiä ilmoitettiin, ettei ollakaan mukana. Että CNN oli näyttänyt jotain tankkien liikkeitä. No, eihän näitä tietenkään ollut Virossa uutisoitu – miksi olisi, arkista puuhaa – eikä Makarov tiennyt asiasta mitään.
Yhden yritteliään miehen luova hulluus, yhden kansan vapauden jano ja yhden suurvallan hetkellinen ohjasten löysyys. Niistä aineksista syntyi Rock Summer, joka palveli aikansa, kunnes antoi tietä muille tulokkaille.
Suomi-apua
Kaikkien aikojen mullistavin Virossa käynyt suomalaisyhtye lienee ollut Ernos. Estoniateatterissa syksyllä 1968 pidetty konsertti kasvoi muistelijoiden ja läsnäolijoiden mielissä myyttiseksi tapahtumaksi, ensimmäiseksi ihan oikean länsimaisen ”rock”- yhtyeen kokemiseksi. Sittemmin Suomen televisio teki melkein kaikki meikäläiset laulajat ja yhtyeet tutuiksi Viron pohjoisrannikon nuorisolle.
Rock Summerilla 1988 esiintyneet suomalaiset olivat näin ollen kuin vanhoja tuttuja: Eppu Normaali, Juice, Leningrad Cowboys, Mamba ja Pave Maijanen. Viron esittelystä, tai sen puutteesta, suomalaisessa mediassa kertonee se, että suomalaiset esiintyjät olivat yhtä hämillään yleisön käyttäytymisestä ja ilmapiiristä kuin kauempaakin tulleet. Kun suomalaiset sitten saivat hiukan juonesta kiinni ja ryhtyivät esiintymään ”rohkeammin”, yleisö otti heidät hyvin vastaan. Ihan samoin ei ehkä ollut laita vapaaehtoisten turvamiesten. Tunnelma oli toki onnellinen ja euforinen, mutta pienikin liikahdus, massan liikkuminen tai nujakka, olisi voinut tuoda arvaamattomia seurauksia ei vain konsertille, vaan koko itsenäisyyteen vievälle kehitykselle.
TEKSTI HARRI RINNE, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheestaMakarov ja Gorbatshov
