Piispojen kaupunkeja
Kuressaaressa on helppo kuvitella, miltä näytti mahtavan ruhtinaspiispan kulkue, kun piispa juhlapäivänä kulki halki kaupungin piispanlinnasta kirkkoon. Kulkueessa oli ritareita ja sotilaita, oli pappeja ja maallisia arvohenkilöitä eli kaikki tärkeät ihmiset, vähän kuin presidentin Itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Keskiajalla kulkueita ei katsottu televisiosta vaan tavallinen kansa oli paikalla, katujen varsilla.
Kuressaaressa on säilynyt komea piispanlinna. Keskiaikaisen Suomen hiippakunnan piispanlinna oli Turun lähellä Kuusistossa, mutta se on nykyään raunioina. Raunioina ovat myös useimmat virolaiset linnat. Linnoja keskiajalla oli Virossa noin 200 ja niistä on säilynyt vain kolme, Narvan linna, Tallinnan linna Toompealla ja Kuressaaren piispanlinna. Silloisella Liivinmaalla eli Virossa ja Pohjois-Latviassa käytiin 1500-luvun lopulla 25-vuotinen sota, ja aivan kuin siinä ei olisi ollut riittävästi niin sotaa seurasi Ruotsin ja Puolan välinen 26-vuotinen sota. Sotavuosien aikana linnoissa pidettiin varuskuntia. Välillä vetäydyttiin ja silloin oli järkevää räjäyttää linna palasiksi, jottei etenevä vihollinen voisi sijoittaa linnaan omaa varuskuntaansa. Niin ne linnat yksi toisensa jälkeen tuhottiin, yleensä aina linnaa hylättäessä, ei sitä valloitettaessa.
Ruhtinaspiispa
Kuressaaressa hallitsi Saarten ja Länsi-Viron piispa. Nimenomaan hallitsi, sillä piispa oli paitsi hiippakuntansa hengellinen paimen, myös sen maallinen hallitsija. Piispalla oli oma sotaväki, omat maalliset vasallit eli ritarit, jotka ratsastivat taisteluun lääninherransa eli piispansa puolesta. Piispa keräsi niin maalliset kuin hengelliset verot, jakoi oikeutta ja kävi kauppaa. Kyseessä oli kaikin puolin merkittävä ruhtinas.
Kuressaari ei ollut ensimmäinen valinta piispan kaupungiksi. Hiippakunta aloitti Lihulan kauppalassa, piispanistuin siirrettiin Vanhaan Pärnuun (nykyiset uudet kaupunginosat joen toisella puolella, meren rannalla). Siellä liettualaiset kävivät polttamassa ja ryöstämässä piispan kaupungin ja piispanistuin siirrettiin turvallisemmalle seudulle Haapsaluun. Haapsalussa piispanistuin oli pitkään, mutta vielä turvallisempi paikka oli Saarenmaalla, Kuressaaressa. Sinne alettiin rakentamaan piispanlinnaa 1300-luvulla.
Keskiajan Liivinmaa ei ollut valtio vaan alue. Ei ollut kuningasta piispan vaivana, kuten oli Ruotsi-Suomessa, vaan ruhtinaspiispa oli itsenäinen ruhtinas. Toki saarten ja Länsi-Viron piispalla oli esimiehensä, Riian arkkipiispa ja arkkipiispan esimies puolestaan oli Rooman paavi. Liivinmaalla oli toinenkin ruhtinaspiispa, Tarton piispa. Keski-Viro ja Pohjois-Viro kuului Saksalaisen ritarikunnan Liivinmaan haaralle ja suuremmat kaupungit olivat itsenäisiä kaupunkitasavaltoja. Tavalliselle virolaiselle talonpojalle oli aivan yhdentekevää kuka oli herra, niin munkkiritarit kuin piispatkin jakoivat lääninherroina maata maallisten vasallien käyttöön. Vasallit puolestaan taistelivat ritareina lääniherrojensa sotajoukoissa tai maksoivat veroa lääninherralleen.
Kuressaari eli Arensburg oli piispankaupunki mutta vapaan hansakaupungin oikeuksia sillä ei ollut. Kauppaa toki käytiin, ja kaupungissa oli kauppiaita, mutta keskiajan Kuressaaressa ei ollut kaupungin raatia tai itsehallintoa.Piispallisen kaupungin aika päättyi 25-vuotiseen Liivinmaan sotaan. Sodan yhdessä vaiheessa saarten ja Länsi-Viron piispa myi maa-alueensa Tanskan kuninkaalle. Uskonpuhdistus ja sota vaikuttivat molemmat päätökseen ja piispa jäi puhtaasti hengelliseksi johtajaksi. Myynti tapahtui 1559 ja kaupunginoikeudet entinen piispallinen taajama sai 1563. Itämeren alueen suurvallaksi noussut Ruotsi sai Kuressaaren itselleen 1645.
Kuressaarella ja Saarenmaalla on ollut onnea, sodat ovat ne kiertäneet. Saarenmaalla taisteltiin totisemmin ristiretkiaikaan 1200-luvun alussa sekä 1941 ja 1944. Niinpä suuri Pohjansota koski Kuressaarta vain välillisesti, Uudenkaupungin rauhassa 1721 siitä tuli venäläinen kaupunki ja Kuressaari kehittyi suosituksi lomakohteeksi ja kylpyläkaupungiksi.
Vironkielisen nimen Kuresaar sai 1918 ja vuonna 1934 nimi korjattiin muotoon Kuressaare. Neuvostovuosina Kuressaare kantoi nimeä Kingissepa 1952–1988. Viktor Kingissepp (1888-1922) oli Saarenmaalta kotoisin oleva kommunisti ja vallankumousmies. Neuvostovuosina Kuressaare myös vajosi unohduksen helmaan. Saarenmaa oli Neuvosto-Eestissä suljettua aluetta, jonne sai matkustaa vain erillisellä luvalla. Syynä oli varmasti osaksi se, että Saarenmaalta olisi ollut helppo paeta veneellä länteen ja se, että Saarenmaa kuului Neuvostoliiton ilmapuolustuksen ensimmäiseen vyöhykkeeseen tutkineen ja ilmatorjuntaohjuksineen.
Saarelaisten mentaliteetista kertoo omaa kieltään Kuressaaren Vapaudenpatsas, jonka suunnitteli A. H. Adamson, yksi Viron tunnetuimmista kuvanveistäjistä. Patsas valmistui 1928. Neuvostoliitto poisti sen 1941 ja saksalaisten valloitettua Saarenmaan patsas tuotiin takaisin paikalleen. Vuonna 1945 patsas poistettiin toistamiseen ja ilmeisesti upotettiin mereen, jotta sitä ei enää tuotaisi takaisin. Saarelaiset eivät antaneet periksi, vaan olojen vähän vapauduttua patsaasta teetettiin valokuvien perusteella kopio ja se paljastettiin vanhalla paikallaan 1990.
Samalla sitkeydellä Kuressaari on noussut uudelleen merkittäväksi matkailukohteeksi ja kukoistavaksi kaupungiksi.
Tarton piispankaupunki
Kuressaari syntyi piispanlinnan ympärille, Tartossa kävi toisin päin. Tartto oli jo muinaisajalla ollut Ugandin muinaismaakunnan keskus, vähäisempi keskus oli Otepää (Baltic Guide helmikuu 2013). Tartossa oli muinaislinna ja asutuskeskus, sillä Tarton kohdalla olivat Emajoen kahlaamot.
Kahlaamot ja tärkeän vesireitin Emajoen hallinta olivat haluttuja asioita jo varhaiskeskiajalla. Tartosta taisteltiin ja se myös valloitettiin moneen kertaan. Novgorodilaiset valloittivat Tarton 1054, 1061, 1133 ja 1191. Saksalaiset valloittivat Tarton 1215 ja 1224. Virolaiset puolestaan valloittivat kaupungin takaisin 1176 (novgorodilaisilta) ja 1223 (saksalaisilta). Muiden valloitusten yhteydessä valloittaja oli kaupungin ryöstettyään palannut omille alueilleen.
Toistuva kaupungin polttaminen ja hävittäminen tietysti haittasi Tarton kehitystä ja niin Tartto (Tartu) tai saksalaisittain Dorpat alkoi kasvaa vasta kun siitä tuli Tarton piispan kaupunki 1224. Tarton piispa oli se toinen kirkkoruhtinas Viron alueella ja hallitsi Itä-Viroa. Hiippakunnan ja ruhtinaskunnan keskusta ruvettiin nopeasti linnoittamaan, Tartto sai kaupunginmuurit ja piispanlinnan. Linnoittaminen ei ollut turhaa, sillä novgorodilaiset valloittivat 1234 Tarton, mutta eivät piispanlinnaa ja seuraavalla sotaretkellä 1262 kaupungin muurit torjuivat vainolaisen ja Tartto säästyi ensimmäistä kertaa ryöstöltä.
Tartto oli keskiajalla Liivinmaan kolmanneksi suurin kaupunki, suurin oli Riika ja toiseksi suurin Tallinna. Tartto kuului Hansaliittoon ja oli merkittävä saksalainen kauppakaupunki. Keskiajalla kaupungissa oli noin 6 000 asukasta ja se oli siis kooltaan suuri kaupunki.
25-vuotisen Liivinmaan sodan ja sitä seuranneen Ruotsin ja Puolan sodan aikana Tartto ympäristöineen kärsi pahoin. Viimeinen ruhtinaspiispa Herman II Wesel antautui venäläisille Liivinmaan sodan ensimmäisenä vuotena 1558 ja Tartto menetti merkityksensä maallisena ja hengellisenä hallintokeskuksena. Ruotsi valloitti Tarton lopullisesti 1625 ja kaupunkiin perustettiin Ruotsin valtakunnan toinen yliopisto 1632. Pienessä yliopistokaupungissa oli enää 2 000 asukasta. Ruhtinaspiispojen Tarton aika oli ohi, alkoi yliopistokaupunki Tarton aikakausi.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheestaPiispojen kaupunkeja Ruhtinaspiispa Tarton piispankaupunki
