Viron Lönnroth

Virollakin on oma kansalliseepos, Kalevipoika. Sen julkaisi F. R. Kreutzwald, Viron Lönnroth, vuonna 1857.

Maaorjaksi, aatelisten v. Vietinghoffien "omaisuudeksi" syntyi 26.12.1803 poikalapsi, joka kartanon väen kummeina ollessa (tämä oli erillinen armollisuuden osoitus) kastettiin Friedrich Reinholdiksi.

Enemmistö virolaisista oli maaorjia 1800-luvun alussa. Käytännössä kaikki maa kuului kartanoille ja virolaisten tilat maksoivat maanomistajille maavuokraa taksvärkkityöllä. Maaorjien henkilökohtainen vapaus oli hyvin rajoitettua, maaorjuuden ankarimpina vuosina 1700-luvun loppupuolella voidaan perustellusti puhua paikoittain oikeasta orjuudesta. Asenteet alkoivat hieman muuttua 1800-luvun alun valistuksen ilmapiirissä, mutta henkilökohtaista vapauttaan virolaiset saivat odottaa vielä vuosikymmeniä.

Siksi ehkä tärkein päivä Viron tulevan kansalliseepoksen kokoajan elämässä oli 26.4.1815. Kartanon herrat v. Vietinghoffit antoivat vapauskirjan Friedrich Reinholdin isälle. Hän perheineen oli nyt vapaa ihminen.

Kreutzwaldin isä oli ollut nimeltään "suutari Johann", ajalle tyypillisesti ei maaorjilla ollut sukunimeä, mitä sellainen olisi sukunimellä tehnytkään. Johann oli käsityöläinen, ilmeisesti taitava sellainen, sillä hän kuului muuttokuormaan, kun vanha rouva v. Vietinghoff muutti Jõeperen kartanosta Rakveren lähelle Kaarlin kartanoon. Hänen vaimonsa oli maaorjien valiojoukkoa, sisäkkö, joka oleskeli ja työskenteli itse päärakennuksessa.

Ilmeisesti suutari Johann oli "hovisuutari" eli valmisti kenkiä myös herrasväelle. Asiallinen ja luotettava mies Johann oli, sillä hän yleni ihan virolaisen työväen hierarkian huipulle, "aittamieheksi", eli vastasi osasta kartanon omaisuudesta ja varastoista. Maaorja- virolaisten joukossa Kreutzwaldin vanhemmat olivat tavallaan ylempää keskiluokkaa, heidän ei tarvinnut aamupimeässä lähteä pellolle tai valvoa riihessä. He tekivät siistiä sisätyötä itse kartanon päärakennuksessa ja kohtaisivat joka päivä isäntäväkeä. Tämän palvelustason maaorjat osasivat aivan varmasti saksaa, olivat pakostakin paremmin ja puhtaammin pukeutuneita kuin peltoväki ja heidän maailmankuvansa oli laajempi.

Ei siis ollut mikään ihme, kun 39-vuotias Johann sai vapauskirjan, niin perheen poika lähettiin kouluun. Friedrich Reindhold oli tuolloin 13-vuotias.

Koulutie

Friedrich Reindholdin isä oli nyt vapaa käsityöläinen, joka saattoi laskuttaa tekemästään työstä. Perheellä oli siis rahaa ja pojan koulutuksen maksaminen oli mahdollista.

Koulutiensä Kreutzwald aloitti Rakveressa lukkari Göökin alkeiskoulussa 1815–1817. Alkeiskoulusta hän jatkoi kaupungin piirikuntakouluun, jossa opiskeli vuoden ja siirtyi lahjakkaana sitten vuodeksi Tallinnan arvostetumpaan piirikuntakouluun.

Piirikuntatai maakuntakoulu oli "keskikoulu", alkeiskoulun ja kymnaasin välissä. Opetus oli hyvin reaaliainepainotteista ja samana vuonna, kun Kreutzwald lopetti Tallinnan piirikuntakoulun, alettiin kaikista piirikuntakouluista kehittää jonkinlaisia kauppakouluja.

Kodin rahat eivät kai oikein riittäneet kalliimpaan opiskeluun Tallinnassa ja niin Kreutzwald työskenteli koulun ohessa. Tallinnassa hän oli kauppiaan oppipoikana eli apulaisena 15–16-vuotiaana. Piirikuntakoulun Kreutzwald suoritti 17-vuotiaana ja toimi sen jälkeen opettajana "yläasteella" Tallinnassa ja pari vuotta kotiopettajana Pietarissa.

Vuonna 1826 hän aloitti lääketieteen opinnot Tarton yliopistossa. Lääkäriksi hän valmistui 1833, 30-vuotiaana.

Maaorjana syntyneestä Friedrich Reinhold Kreutzwaldista oli ahkerasti koulutietä kulkien tullut säätyläinen. Se oli sosiaalinen nousu, jonka suuruutta me nykypäivän ihmiset emme pysty edes käsittämään.

Lääkärinä

Pohjois-Viron poika lähti lääkäriksi suunnilleen niin etelään kuin Virossa pääsi, Võrun pikkukaupunkiin.

Virossa päämurteet ovat pohjois- ja etelämurre, siinä missä meillä ovat länsija itämurre. Murrerajan ylittämisellä oli varmasti vaikutusta Kreutzwaldin toimintaan viron kirjakielen eli yleiskielen kehittäjänä.

Lääkärinä Kreutzwald toimi aina vuoteen 1877 (74-vuotiaaksi), jolloin hän jäi "eläkkeelle" ja muutti Tarttoon. Tartossa hän eli viimeiset viisi elinvuottaan.

Kaupunginlääkärinä Kreutzwaldia yleensä luonnehditaan sanalla "arvostettu" ja ilmeisesti hän oli hyvä yleislääkäri.

Kreutzwaldin kirjalliseen tuotantoon kuuluvat "Lyhyt opetus terveyden hoitamiseksi" vuodelta 1854 ja kunnollinen vironkielinen lääkärikirja "Kotitohtori" vuodelta 1879. Lääkärikirjan kirjoittaessaan Kreutzwald oli jo luopunut lääkärinpraktiikastaan.

Kynämies

Kreutzwald oli niitä, jotka vaikuttavat maailmaan kirjoittamalla. Hän aloitti kirjoittamalla saksaksi, joka tuolloin oli Virossa sivistyksen kieli. Kreutzwald oli jopa saksankielisen Tartossa ilmestyvän "Inland" eli Sisämaalehden avustaja vuosina 1837–43.

Viron kieli kuitenkin voitti ja viroksi hän alkoi julkaista jo 1840. Ensimmäinen julkaisu oli opetuskirjanen, tarina nimeltään "Viinatauti". Paljon Kreutzwald kirjoitti sivistävää kirjallisuutta, hän avusti vuosia "Hyödyllistä kansankalenteria" kirjoittamalla siihen yleissivistäviä artikkeleita. Kreutzwald julkaisi myös moniosaisen kirjan "Maailma – mitä kaikkia siellä löydettävää on?", joka nimensä mukaisesti kertoi maista, valtioista ja luonnonilmiöistä. Lisäksi Kreutzwald kirjoitti runoja, lyhyitä tarinoita ja vironsi ulkomaista kaunokirjallisuutta.

Kreutzwald saavutti mainetta ja oli "Viron oppineiden seuran" jäsen, seuran joka melko sataprosenttisesti yhdisti 1800-luvun loppupuolen virolaisen sivistyneistön.

Hän oli myös Suomalaisen kirjallisuuden seuran jäsen ja vanhoilla päivillään hän sai myös Unkarin tiedeakatemian jäsenyyden.

Ulkomaiset jäsenyydet liittyivät hänen pääteokseensa, Viron kansalliseepokseen "Kalevipoika".

Viron kansanrunous ei ollut niin hyvin säilynyt kuin suomalainen kansanrunous. Tai oikeastaan virolainen kansanrunous oli aivan yhtä hyvin säilynyt kuin suomalainen kansanrunous Varsinais- Suomen tai Hämeen rintamailla. Kalevalan runot pelastettiin talteen Itä-Suomen korpimailta ja Vienan karjalasta, ei Pohjanmaan viljavilta lakeuksilta.

Aitoa materiaalia Kreutzwald keräsi niin paljon kuin pystyi, mutta kansalliseepos piti silti toimittaa. Kalevalassa ei kannessa mainita tekijää, Kalevipojan kannessa tekijänä on Kreutzwald. Toki Lönnrothkin järjesteli runoja ja täytti aukkoja, Kreutzwald joutui tekemään huomattavasti enemmän toimitustyötä.

Hän julkaisi myös Kanteletarta tavallaan vastaavan kansanrunojen kokoelman "Viron kansan vanhat tarinat".

Näillä kansanrunouden keräämis- ja julkaisemisprojekteillaan Kreutzwald antoi virolaisille heidän niin tarvitsemansa oman historian ja menneisyyden, kohotti kansan kansaksi kansojen joukkoon.

Tähän oli tarvetta, sillä vaikka maaseutuväestö sai henkilökohtaisen vapautensa jo 1840-luvulla oli kartanoilla vielä oikeus vaatia taksvärkkivuokria aina 1860-luvulle asti. Silloin alkoi yleinen vapautuminen ja talojen vapaaksi ostaminen kartanoilta. Juuri tähän yhteiskuntaa perusteitaan myöten muuttavaan murrokseen ilmestyi Kalevipoika, aivan kuin tilauksesta kansallistietoisuuden kohottajaksi.

pdf
Lataa näköislehti PDF-versiona


  Hotellivaraukset »