Kun sanon Suomi, ajattelen "kotimaa", kun sanon Viro, ajattelen "kodumaa"

Suomen Vironinstituutti, Suomen suurlähetystö ja Viron äidinkielenopettajien yhdistys julistivat Suomen 90. itsenäisyyspäivän kunniaksi Viron lukiolaisille tarkoitetun kirjoituskilpailun Kun sanon Suomi, mieleeni tulee... Esseekilpailun voitti 19-vuotias Kadi Soop Tartu Tamme Gümnaasiumista.

Suomi, Soome, on aina merkinnyt jotain virolaisille. Tavalliselle virolaiselle Suomi on kuin Vartiotorni- lehden epätodellinen kuva, jossa leijona tanssii jäniksenpojan kanssa ja karhu rapsuttaa karitsan selkää. Minä en mielelläni sano "tavallinen virolainen", mutta suurimmalle osalle virolaisia Suomi on ollut ja on edelleen ihannemaa. Siitä ei ole kauan, kun jokaisella itseään kunnioittavalla virolaisella oli kotisuomalainen, jolta mankua itsensä hölmöksi tekemisen uhallakin markkoja. Kirjahyllyssä oli pölyisen Tammsaaren kirjan vieressä kiiltävä, vaikkakin tyhjä Lapin Kulta -olutpurkki. Se oli merkki statuksesta.

Tänään Suomi on virolaisille maa, jossa voi ansaita rahaa. Olkoon se sitten rehellisellä työllä ansaittua tai jotenkin rikollisesti. Suomi on keskimääräistä alemman koulutustason virolaiselle tuhansien mahdollisuuksien maa. Virosta kotoisin olevat "rakennusammattilaiset" lähtevät Suomeen, jossa heille jostain syystä maksetaankin suhteellisen hyvin. Onko syynä suomalaisten laiskuus vai ahneus, en osaa sanoa. Pelkään, että ennemmin tai myöhemmin se kostautuu. Halvalla ei ole mahdollista saada hyvää laatua.

Monille suomalaisille Viro on puolestaan paikka, jossa voi juoda itsensä sekaisin. Lähdetään viikonlopuksi Tallinnaan, ostetaan urheilukassi täyteen olutta ja illan lopuksi päädytään johonkin nuhruiseen Tallinnan lähiön hotelliin satunnaisen virolaisen säihkysäären kanssa; viikonlopun jälkeen palataan Suomeen ja kerrotaan perheelle, miten hyviä isiä ja rakastavia aviopuolisoita oikeastaan ollaan...

Tuija Kokko on Viron opettajien lehdelle antamassaan haastattelussa tehnyt selvän eron Suomessa asuvien ja Tallinnaan matkaavien suomalaisten välille: "Suomessa suomalaiset ovat minulle hyvin rakkaita. Mutta minä en pidä siitä, että Tallinnan kaupoissa minulle puhutaan suomea. Niin kerran tapahtui eräässsä taidegalleriassa, josta lähdin ostamaan lahjaa. Se oli varmasti tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta vaikutus oli päinvastainen: ensimmäinen reaktioni oli, että mikä vika minussa on, mistä sen heti näkee, että olen suomalainen. Juuri Tallinnassa sellainen tunnistaminen häiritsee – siinä on jotain perusnegatiivista. Luultavasti juuri siksi haluan välttää paikkoja, joissa suomalaiset istuvat mielellään." Näin suomalainen katselee Virossa suomalaisia virolaisittain. Virolaisen katse seuraa suomalaismatkailijaa usein paheksuen. Henkilökohtaisten kokemusten lisäksi, jotka eivät ole aina välttämättä kielteisiä, medialla on suuri vaikutus: veljeskansaan tutustuttaan huonojen uutisten kautta. Huonot uutiset ja skandaalit myyvät, ja sitä kautta media muovaa suhtautumistamme suomalaisiin ja suomalaisten mielipidettä meistä.

Sukulaiskansojen suhteiden pimeämpi puoli on edellä kuvatun kaltainen. Tiedämme toki kaikki, että suomalaisilla on Virossa ja vastaavasti virolaisilla Suomessa hyvin paljon erittäin hyviä ystäviä. Olkoonkin, että meri, erilainen historia ja olot erottavat meitä, kielemme eivät ole niin samanlaisia, että keskustelu sujuisi ja meidän jokapäiväiset ongelmamme ovat usein erilaiset. Siitä huolimatta kumpikin kansa on saanut vaikeina aikoina tukea ja sympatiaa toiselta. Esimerkiksi Vapaussodassa suomalaiset auttoivat virolaisia ja kiitos Suomesta Viroon tulleille joukoille, Venäjän armeija saatiin lyötyä takaisin. Niinpä Viron vapaudesta voi kiittää myös suomalaisia. Kuitenkin vuoden 1940 miehityksen aikaan suomalaiset katselivat sivusta eikä yksikään suomalaismies tullut yli lahden Viroa vapauttamaan. Ja mitä suomalaisjoukot olisivatkaan voineet tehdä? Olisiko puolet virolaisista kuollut sodassa? Ja puolet suomalaisista? Ja minkä takia? Ehkä emme olisi saavuttaneet voittoa ja sitten olisimme taas virolaisittain todenneet: "Kannattiko?"

Suomalaisten ja virolaisten keskinäistä sympatiaa osoittaa sekin, että Euroviisuissa aina annetaan toinen toiselle paljon pisteitä. Kun suomalaiset tuntevat Viron suurimmaksi osaksi laulukuorojen, laulujuhlien ja kansankulttuurin maana, niin virolaisten mielestä vastaavasti suomalaiset kuuntelevat kyyneleet silmissä tangon rytmejä. Suomalaisten tangorakkaudesta on tehty tuote, jota markkinoidaan maailmalle kansallisena erikoisuutena. Monissa suomalaisfilmeissä käytetään taitavasti musiikkia ja juuri tangomusiikkia. Suomen elokuvataiteessa eletään tällä hetkellä uutta kukoistuskautta, jossa näkyy paljon kansallisia piirteitä. Kun virolainen lähtee eksoottiseen kaukomaahan etsimään "karhun sydäntä", niin suomalainen tekee filmejä omasta historiastaan, omasta juomisestaan, omista paikoistaan. Pohjoismainen arkirealismi on usein surumielinen, mutta suomalaisten jokapäiväinen elämä on heille rakasta ja siitä tehdään hyviä filmejä. Virolaisilla onkin paljon opittavaa suomalaisten isänmaanrakkaudesta.

Olen syntynyt Suomessa, mutta olen elänyt jo viisitoista vuotta Virossa. Olen unohtanut paljonkin ensimmäisestä äidinkielestäni ja vaihtanut sen toiseen kieleen. Siksi en tunne, että Suomi on kotimaani. Minulla ei ole oikeutta huutaa: "Olen suomalainen!" "Nyt olet virolainen", sanoo äiti. Mutta miten voi olla niin, että yhtenä päivänä olen suomalainen ja toisena virolainen? Miten voin ottaa käteeni kalkkikiven tämän maan pinnalta ja sanoa, että olen ylpeä virolaisuudestani?

Ensimmäinen selkeä muistikuvani on se, kun isoisä nosti minut voimakkaille hartioilleen, näytti seinällä olevaa suurta Suomen karttaa ja käski minun sanoa "kotimaa". Mutta nyt, kun olen asunut yli viisitoista vuotta Virossa, en voi enää katsoa vaaleansinisin lapsensilmin karttaa ja sanoa yhtä vilpittömästi: "Kotimaa." Olenko isänmaan petturi? Olenko kotimaaton eksynyt sielu? Ehkä olenkin lapsi, jonka pitää löytää oma kotimaansa...

Minä tiedän, miltä tuntuu olla kahden kansallisuuden välillä. Suvussani toiset ovat virolaisia ja toiset ovat suomalaisia. He painostavat myös minua valitsemaan. Niinpä he kysyvät minulta yhä uudelleen: "Kuka sinä olet? Oletko nyt virolainen vai suomalainen?" Ja minä en osaa sanoa muuta kuin, että olen kai Itämeren lapsi, koska en voi pitää piilossa sitä, että olen isoisäni olkapäillä istuessa sanonut "kotimaa" painaen sormen Suomen karttaan. Samaan aikaan en voi kieltää niitä viittätoista vuotta, jolloin alkoi tietoinen elämäni, ja ne vuodet minä olen asunut Virossa. Olen asunut täällä ja pyrkinyt vaalimaan tämän maan kieltä - minulle ehkä vierastakin kieltä? Ehkä minun pitäisikin vaalia suomen kieltä ja kansaa, koska tiedän, etten voi koskaan suoraan sydämestä ja ylpeänä laulaa laulujuhlassa "Mu Isamaa, on minu arm…"

Kukaan ei voi valita kansallisuuttaan eikä kotimaataankaan. Sitä eivät kuitenkaan monet tiedä tai eivät halua itselleen myöntää. En minäkään ole ystäville ja luokkatovereille kertonut, että oikeastaan, ihan oikeasti, minä olen kai sittenkin suomalainen. Pelkään, että he kutsuvat minua "poroksi" ja nauravat. Ovathan he pitäneet minua kaksitoista vuotta omanaan, miten voisin nyt romuttaa heidän käsityksensä? Haluanko edes sitä?

Sanoin kerran haastattelussa ETV:lle: "Kun sanon rakastavani Viroa, haluan, että kotimaani vastaisi: "Minäkin rakastan sinua."" Tarkoitin niin sanoessani kotimaata, joka on osa niistä molemmista Suomenlahden rannalla olevista maista, joilla on paikka sydämessäni ja jotka sykkivät sydämeni kanssa samasssa rytmissä.

Kanssakäyminen Suomen ja Viron välillä on yhtä vanhaa ja yhtä muuttuvainen kuin Itämeri. Olkoonkin, että meillä on toisistamme paljon sanomista, olemme kuitenkin sukulaiskansoja, puhumme samantapaista kieltä ja taistelemme usein samojen tavoitteiden puolesta. Me voisimme pitää vieläkin enemmän yhtä! Unelmoin siitä, että minun ei tarvitsisi tehdä valintaa kahden kotimaan välillä, vaan voisin sanoa olevani suomalaisugrilainen. Valitettavasti emme ole vielä ymmärtäneet, että yhdessä olemme voimakkaampia kuin erikseen. Kun me jonakin päivänä ymmärrämme, että meillä on paljon enemmän aihetta toisilta oppimiseen kuin toistemme karsastamiseen, silloin olemme jo tuhlanneet liian paljon aikaa epäoleelliseen. Jos virolaiset rakastaisivat omaa maataan puoleksikin niin paljon kuin suomalaiset, jos suomalaiset olisivat samanlainen työkansa kuin virolaiset ja jos me lopulta ymmärtäisimme, että tarvitsemme enemmän toistemme tukea ja huolenpitoa, olisimme parhaita sukulaiskansoja toisillemme. Silloin minä ja tuhannet muut Virossa asuvat suomalaiset voisivat vilpittömästi sanoa, että meillä on lopultakin kaksi kotimaata, jotka ovat kääntäneet kasvonsa toistensa puoleen. Oikeastaan toivon sitä, että minulla olisi kaksi rakastavaa kotimaata.

Teksti: Kadi Soop
Kuvat: Kristi Reimets

pdf
Lataa näköislehti PDF-versiona


  Hotellivaraukset »