Kratit ja näkineiud

"Cratti murhen piti Tavarast" , kirjoitti Mikael Agricola hämäläisten jumalista. Mutta tunnettiin Kratti Virossakin.

Hämäläisten jo unohtunut kotijumala tai kotihaltia Cratti oli (talvi) varastojen suojelija, tärkeä apulainen huolehtimassa siitä, etteivät vaikkapa rotat käyneet salaa syömässä talon viljoja tai että juurekset laareissaan eivät homehtuneet.

Virossa tieto Kratista eli kauemmin kuin Hämeessä, mutta olipa Krattikin vähän toista maata kuin hillitty hämäläinen varastojen vartija. Viron Kratti oli varas.

Tulihäntä

Syyskesän ja syksyn pimeinä öinä saattoi nähdä valon välähdyksiä, sellaisia tulinuolia. Näin ainakin ennen vanhaan uskottiin.

Valonvälähdys oli Tulihäntä eli Kratti, joka varkaan työssään kiisi paikasta toiseen. Ja hyvä varas Kratti olikin, sitä eivät pidätelleet mitkään lukot eivätkä salvat.

Kratin saattoi tehdä. Piti vain koota jossain syrjäisessä paikassa, vaikkapa vajassa kaikenlaisesta vanhasta tavarasta ja rääsyistä jokin eläintai ihmishahmo. Kolme torstaiiltaa piti Krattia peräjälkeen rakentaa.

Vanhaan aikaan viikonpäivillä oli vielä raamatullinen merkityksensä, aina perjantaina syötiin kalaa tai paastottiin Pitkäperjantaita muistaen. Tämän vuoksi syötiinkin sitten torstaina tukevasti – raskasta hernetai papukeittoa, joka piti perjantaina eli kevyemmän ruuan päivänä nälän loitolla.

Kiirastorstaina Juudas petti Jeesuksen ja siksi torstaiilta oli mitä sopivin kaikenlaisiin konnantöihin ja noitahommiin.

Kolme torstaita kun oltiin Krattia rakennettu ja valmiiksi saatu, niin sitten siihen tarvittiin enää henki. Hengen Kratilleen sai, jos meni sitten neljäntenä peräkkäisenä torstaiiltana neljän tien ristille ja vihelsi paholaista. Vanha kehno ilmestyi oitis kaupanhierontaan ja hintana oli vain kolme tippaa verta vasemman käden nimettömästä sormesta. Samalla toki tuli myytyä sielu paholaiselle, mutta sitä onnettomuutta viekas virolainen osasi monin tavoin välttää. Yksinkertaisin tapa oli veritippojen asemasta pisartaa vaikka puolukan mehua. Vanha kehno uskoi mehun olevan verta ja asia oli sillä selvä. Toinen tapa oli päästä eroon Kratista ennen kuolemaansa, silloin sopimuskin purkaantui.

Kun tienristiltä kerkesi kotiin, siellä innokas Kratti jo tehtäviään odotti. Kratin saattoi käskemään kaskivainion tekoon tai ojan kaivuuseen ja homma hoitui. Yksinkertaisempaa oli kuitenkin käskeä Krattia hakemaan rahaa, viinaa, viljaa tai mitä nyt satuttiin tarvitsemaan. Humauksessa Kratti katosi tehtäväänsä täyttämään, lensi Tulihäntänä yli maan, tunkeutui johonkin aittaan viljaa noutamaan tai jonkun makuuhuoneeseen rahaa viemään ja sitten suhauksena takaisin isännän luo.

Kratin omistajan ei enää tarvinnut kuin sormeaan liikuttaa, kaikkea hyvää oli ja kaikkea hyvää tuli.

Kratti työskenteli uuterasti joka yö isäntänsä hyväksi, isännän kuolemaan asti. Silloin katosivat niin Kratti kuin Kratin tuomat aarteetkin. Ja tietenkin isännän sielu.

Sielunsa menettämisestä saattoi myös välttyä. Jos myi Kratin niin kirous siirtyi Kratin mukana sen uudelle isännälle. Kratin saattoi myös tuhota antamalla sille mahdottoman tehtävän, esimerkiksi tyhjentää järvi siivilällä. Kratti yritti ja yritti ja lopulta hajosi liiasta yrittämisestä suurena valopallona ja pamauksena.

Saattoi Kratilta myös suojautua. Jos vieras Kratti meni aittaan, niin perään vain ja ovi kiinni. Siellä pihlajavitsalla Krattia lyömään, jos osui niin Kratti kuoli. Kratti tosin osasi muuttua näkymättömäksi, joten pihlajavitsalla osumisen kanssa oli vähän niin ja näin. Joka tapauksessa Kratti aina pelästyi ahdistelusta sen verran, ettei se enää koskaan uskaltanut tulla samaan aittaan.

Muuten ei Krattia auttanut kiusata tai suututtaa. Jos Kratin puuron vaikkapa söi, niin Kratti suuttui ja Tulihäntänä pani koko talon palamaan, sillä palkkansa Krattikin vaati. Päiväksi se tarvitsi rauhallisen nukkumapaikan ja ruuakseen puuroa. Jos isäntä näin huolehti Kratistaan niin Kratti huolehti isännän rikastumisesta ja vanha kehno sitten myöhemmin isännän sielusta.

Mytologisena hahmona Kratti oli muuttumattoman maatalousyhteiskunnan tuote. Virolainen kylä eli maaorjuuden ja sen jälkeen työorjuuden varjossa 1800- luvun loppupuolelle. Omalla työllään oli vaikea rikastua kun ei saanut vapaasti yrittää. Jos joku siis kylässä oli rikkaampi kuin toiset, niin selityshän sille oli löydettävä. Luonteva selitys oli varastava Kratti, joka vei varallisuutta muilta kyläläisiltä, vain vähän jokaisesta aitasta, mutta jatkuvasti. Ja luonteva oli rikkauden rangaistus. Jos toisten kustannuksella rikastui, niin sielun peri paholainen.

Vedenjumalten tyttäret

Vaikka Suomessa on paljon järviä niin vedenneitoja meillä on tainnut olla vähän, ainakaan niistä ei kerrota tarinoita samassa määrin kuin Virossa.

Vedenneidot tai merenneidot olivat vedenjumalan tyttäriä, ihmisiin hyväntahtoisesti suhtautuvia henkiolentoja. Maallakin heitä saattoi nähdä, kun he tulivat rantaniityille laiduntamaan vedenjumalan karjaa. Tuollaisen vedenjumalan lehmän saattoi viekas ihminen saada kiinni ja viedä omaa navettaansa. Siellä se antoi runsaasti maitoa määrävuodet joko 7 tai 14 ja katosi sitten takaisin aaltoihin.

Kokonaan toisenlainen vesielävä oli Näkki. Kerrotaan, että lehtolapsen saanut neito aikoinaan tappoi ensin lapsensa ja sitten hukuttautui itse. Hänestä tuli ensimmäinen Näkki.

Näkki vihasi ihmisiä ja erityisesti nuoria miehiä. Heitä se houkutteli uimaan joko lumoavalla kauneudellaan tai sitten hukkumishätää teeskentelemällä. Uimasilla olleet nuorukaiset Näkki loihti niin, että he menettivät suuntavaistonsa pienelläkin lammella ja uivat päättömästi, kunnes hukkuivat.

Toisen version mukaan Näkiksi muuttui jokainen hukkunut ihminen. Tällainen Näkki saattoi käydä rannalla, ihmisten joukossa. Näkin tunsi siitä, että sillä oli suussa kalanhampaat. Tällainenkin näkki oli vaarallinen ja saattoi temmata varomattoman ihmisen mukaansa veden syvyyksiin, ihan rantatieltä tai laiturilta.

Jokaisessa vesistössä oli oma Näkkinsä, niin lammissa, joissa kuin järvissä ja meressäkin. Se vain on hieman kummallista, että jos näkit keskittyivät hukuttamaan nuoria miehiä niin miksi kaikki näkit kuitenkin olivat nuoria kauniita neitoja?

Niin kauan kuin Näkki ei ollut ihmiseen vielä tarttunut, sen kynsistä pääsi kutsumalla sitä ääneen Näkiksi. Silloin se pelästyi ja pakeni takaisin vesien syvyyksiin.

Nimien taika

Uskottiin nimittäin että kaikella oli oma haltijansa. Oli metsänhaltijaa, pellonhaltijaa, vedenhaltijaa, kotihaltijaa jne... Osa haltijoista oli hyväntahtoisia, osa ei ihmisistä pitänyt. Haltijoita voitiin lepytellä ja pitää hyvällä mielellä kaikenlaisilla uhrilahjoilla, vaikkapa jättämällä muutama jyvä sadosta pellonhaltijalle tai pikkukaloja kalansaalista vedenhaltijalle.

Haltijoita saattoi myös käskeä. Kaikilla haltijoilla oli oma "aitonimensä" joka oli suuri salaisuus. Mutta jos tuon "aitonimen" tiesi, niin sen lausumalla saattoi haltian käskeä tekemään mitä tahansa mikä haltian vallassa oli.

Tietäjä tai Virossa Tarkka, oli henkilö, joka tunsi olevaisen "aitonimet". Hän osasi käskeä niin tuulta kuin puuta, niin kalavesien haltijoita kuin luontokappaleita kuten vaikkapa karhua. "Aitonimien" tietäjä piti ne tarkasti omana tietonaan ja sai niitä selville lisää kun "lankesi loveen" eli saatettuaan itsensä transsitilaan. Silloin hän matkusti tietoisuuden toiselle puolelle, elämän ja kuoleman väliseen maailmaan, jossa asioilla oli "aitonimet". Väinämöinenkin oli tietäjä, joka hallitsi maailmaa tietämällä olevaisen "aitonimiä".

Tästä perinteestä nousee uskomus, että jos Näkkiä kutsuu sen nimellä niin se kavahtaa, tottelee nimen lausujaa eikä siis tätä hukuta.

Virolaisen kansanperinteen mytologia on hyvin samanlaista kuin pohjoisten heimoveljien, erojakin toki löytyy ja esimerkiksi juuri Kratti ja Vedenneidot ovat sellaista virolaista perinnettä, jota ei Suomesta samanlaisena tunneta.

pdf
Lataa näköislehti PDF-versiona


  Hotellivaraukset »