Hyvän arkkitehtuurin asianajajat

Siiri Vallner ja Indrek Peil Kaupunki

Siiri Vallner ja Indrek Peil ovat jo nelikymppisiä mutta tuovat mieleen boheemin opiskelijaparin. Indrek pyyhältää Kavakavan toimistolle vähän myöhässä ja haroo hiuksensa ojennukseen kymmenpiikkisellä. Tyttömäinen Siiri kietoo ruskean villatakin tiukemmin ympärilleen ja hymyilee ujosti.

Vallner ja Peil eivät totisesti pröystäile – ja samaa voi sanoa huonekalutehdas Standardin entisissä tiloissa sijaitsevasta toimistosta. Kodikasta, vähän sekaista, ei mitään ylimääräistä, paitsi ehkä eteisen lattiassa törröttävät pultit.

Arkkitehdit ovat usein vähän sisäänpäin kääntynyttä ja varovaisesti itseään ilmaisevaa porukkaa. ”Tälle alalle eivät satu hölppäsuiset kansanmiehet”, Siiri Vallner vahvistaa asian.

Mutta menestyneinä arkkitehteina Vallner ja Peil ovat uskaltaneet ottaa tiukastikin kantaa julkiseen rakentamiseen. Silti heidän omin tapansa vaikuttaa on esittää vaihtoehtoinen visio.

Siiri Vallnerin mielestä tilaajakaan ei aina tiedä mitä haluaa, mutta oppii haluamaan oikeita asioita, kun hänelle esitetään uusia näkökulmia. Näissä kahdessa on paljon myös kansanvalistajaa.

Kaupunki kehittyköön luonnonmukaisesti

Vanhankaupungin ja meren väliin puristuneesta Kalamajan asuinalueesta on tullut Siiri Vallnerille rakasta seutua. Siellä on sekä koti että toimisto. Hän on huolissaan alueen tulevaisuudesta, sillä uusi asemakaava toisi rantaan muun muassa vilkasliikenteisen autoväylän.

Kalamajaa voi pitää malliesimerkkinä kaupunkisuunnittelun pulmista. Aika on ajanut kymmenen vuotta sitten tehdyn kaavan ohi.

”Nyt päättäjät eivät pysty peräytymään lupauksistaan, vaikka kaikki ymmärtävät, että kaupunki laajenee juuri merenrantaan ja se on tulevaa ydinkeskustaa”, sanoo Indrek Peil.

Siiri Vallner pitää jäykkyyttä kaavoituksen pahimpana ongelmana. Pieni piiri tekee lopullisen päätöksen, esittää sen julkisesti ainoana mahdollisena ja törmää sitten kansalaismielipiteeseen.

Vallner kannattaa luonnollista, vaiheittaista kehitystä. Sen hän tajusi asuessaan pari vuotta New Yorkissa. Metropoli tuntui vertikaaleista mittasuhteistaan huolimatta inhimilliseltä.

”Kaupunki itsessään on tärkeämpi kuin ylisuunniteltu ympäristö, joka on seurausta liiasta kontrollista.”

Indrekiä häiritsee myös kiinteistökehittäjien kaksinaamaisuus. Siitä hyvä esimerkki on neuvostoaikainen Sakala-keskuksen purku. Alkuun luvatun kulttuurikeskuksen tilalle nousi ostoskeskus Solaris.

”Kaksikerroksinen parkkihalli oli tärkeämpää kuin aiemman säilyttäminen”, Peil tuhahtaa.

Ei kertakäyttöarkkitehtuurille

Parin yhteinen arkkitehtitoimisto Head Arhitektid syntyi 2000- luvun alussa, ja Siiri perusti neljän naisen porukassa pian toisen, Kavakavan. Kumpikin tekee mielellään yhteistyötä muiden arkkitehtien kanssa.

Molemmat ovat osallistuneet ahkerasti kilpailuihin ja suunnitelleet pääasiassa julkisia rakennuksia. Niistä on ropissut palkintoja ja kehuja. Marraskuussa avattiin Narvan collegen paljon huomiota saanut uusi rakennus.

”Julkiset kohteet ovat haastavampia, ja tuntuu jotenkin eettisemmältä suunnitella monille käyttäjille kuin toteuttaa yhden ihmisen utopiaa”, Siiri miettii.

Omista töistään Vallner kuitenkin arvostaa pienimuotoisimpia, esimerkiksi Rakveren rappuja ja Kalarannan Laituri-projektia. Niihin ei suunnitteluvaiheessa ehdi kyllästyä. Parhaillaan työn alla olevaa Tallinnan Kulttuurikattilaa on väännetty jo seitsemän vuotta.

”Pääsisi siitä Kattilasta jo eroon”, huokaa Peil jatkoksi.

Tinkimättömyydestään tunnettu pari ei hevin taivu kompromisseihin ja käyttää suunnitteluun paljon aikaa. Lähtökohtina ovat tilan taju ja idea, jonka toimivuus testataan pienoismalleilla. Yhtä tärkeää on kokonaisuus, johon rakennus tulee.

Yhdysvalloissa Siiri Vallner oppi myös sen, mitä ei halua tehdä. Säihkyvä kertakäyttöarkkitehtuuri lakkasi kiinnostamasta. Hän jakaakin arkkitehtuurin kaupalliseen, samoja ideoita toistavaan ja toisaalta kokeilevaan, aikaa kestävään.

TEKSTI ARJA KORHONEN, KUVAT ANDREI CHERTKOV, KAIDO HAAGEN, KAVAKAVA

Lue lisää samasta aiheesta