Vuoden 1944 muisto
Viron viime vuosien merkittävin elokuva on tänä vuonna valmistunut 1944.Se tulee teatteriohjelmistoon syksyllä ja kertoo ihmisistä sodan jaloissa 1944.
Vuonna 1994 virolaiskustantamo julkaisi maanalaisena monisteena neuvostoaikana levinneen historiantutkimuksen vuoden 1944 taisteluista. Se oli aikaisemmin julkaistu muun muassa Suomessa nimellä ”Viro taistelee vapaudestaan” ja kirjoittajana salanimi Siniveli, mutta nyt ensimmäistä kertaa virolaiset laajemmat lukijapiirit pääsivät tutustumaan aiheeseen. Virolainen kustantaja oli merkinnyt tekijäksi ”tuntematon”.
Pääministeri Mart Laar tunnisti oitis teoksen, hänhän oli sen kirjoittanut vuonna 1981. Tuolloin Mart Laar oli 21-vuotias historian opiskelija Tarton yliopistossa. Aktiivinen, vihainen nuorimies oli yhteiskuntakriittinen nuorisoradikalismin parhaiden perinteiden mukaisesti. Yhteiskuntakriittisen nuorisoradikaalin elämä oli Neuvostoliitossa oikeasti vaarallista. Se ei ollut vaaratonta yhteiskuntarakenteiden härnäämistä kuten tuon ajan Suomessa, vaan KGB:n kuulustelut ja Siperian vankileiri olivat väistämätön seuraus paljastumisesta neuvostovastaiseksi henkilöksi.
Vuoden 1944 taistelut Virossa olivat kielletty aihe. Virallisen totuuden mukaan voitokas Puna-armeija vapautti Neuvosto-Eestin fasistien miehityksestä ja fasistien lakeijoita lukuun ottamatta kansa tervehti vapauttajiaan riemulla. Vapauttajien kärjessä oli Eestiläinen kivääriarmeijakunta, sosialismin ja rauhan puolesta taistelevista virolaista koottu yksikkö, joka nyt vapautti kotimaansa saksalaisten kahleista.
Totuus oli tietenkin toisenlainen. Tätä totuutta ja etenkin Sinimäen torjuntataisteluita historianopiskelija alkoi selvittämään. Paljon tietoa sai virallisista sotahistorioista, kun ne luki käänteisesti. Jollakin tutun tutulla oli myös salaa kätketty kesämökin vintille vuoden 1944 sanomalehtiä. Tutkimus piti tehdä täysin salassa, kukaan ei saanut edes kuvitella, että virallista historiaa oltaisiin haastamassa.
Ja se ”julkaiseminen” oli vielä asia erikseen. Eräällä ystävällä oli suoraan Puolasta tuotu kirjoituskone, josta viranomaiset eivät olleet koskaan ottaneet kirjasinnäytettä. Tällä koneella sitten naputeltiin teksti puhtaaksi. Kymmenkunta kalkkerikopiota otettiin ja niistä käytettiin 4–5 viimeistä eli suttuisinta. Savukepaperin paksuiset lehdet nidottiin yhteen ja sepitettiin legenda. Oli kuulemma joku Saksan puolella taistellut veteraani laittanut muistista paperille, mitä tiesi vuoden 1944 taisteluista.
Maanalaiseen kirjallisuuteen kuuluva tutkimus jaettiin luotettaville ihmisille, toiset virolaiset ottivat vapaaehtoisesti suuren riskin ja tekivät lisää kopioita tutkimuksesta. Mart Laarin kiinnijäämisen pelko alkoi helpottaa vasta sitten, kun hänelle tarjottiin salaa luettavaksi mullistavaa historiaa vuodesta 1944, eli hänen omaa tekstiään. Rohkeat ihmiset kuljettivat tekstin ulkomaille ja siellä se julkaistiin ja sitä luettiin jatkokertomuksena radio Vapaan Euroopan vironkielisissä lähetyksissä.
Mart Laar väitteli tohtoriksi 2005 ja hän on kirjoittanut neljän kirjan sarjan vuodesta 1944. Sarjan viimeinen osa ilmestyi 2010.
Viimeinen urhea vastarinnan yritys
Ensimmäinen neuvostokausi 1940–1941 oli niin julmaa aikaa, että varmaankin ainoina maina Euroopassa saksalaiset valloittajat otettiin riemuiten vastaan vapauttajina kaikissa Baltian maissa. Vapautta Natsi-Saksa ei kuitenkaan balteille suonut. Baltiasta piti tulla valtakuntaan kuuluva, saksalaisen kulttuurin hallitsema alue.
Virossa syntyikin kansallismielinen vastarintaliike saksalaismiehitystä vastaan ja Viron itsenäisyyden puolesta. Päätettiin kuitenkin olla asialinjalla sodan aikana, sillä Neuvostoliitto oli Virolle vielä saksalaisiakin suurempi uhka. Saksalaisten kutsuntoja kuitenkin kartettiin ja monet pakenivat Suomeen, taistellakseen Neuvostoliittoa vastan ei-saksalaisessa univormussa.
Saksalaisilla ei mennyt sotilaallisesti enää hyvin 1944 ja niin Virossa järjestettiin uudet kutsunnat keväällä 1944. Kansallinen vastarintaliike päätti tukea kutsunto- ja, sillä Puna-armeija läheni Viron rajoja ja jokainen sotilas oli tarpeen rintamalla. Saksalaisten syrjäyttämä virkaa tekevä presidentti Jüri Uluots (presidentti Konstantin Päts oli kyyditetty Neuvostoliittoon 1940) päästettiin pitämään radiopuhe, jossa hän ilmaisi tukensa kutsunnoille. Kutsunnat onnistuivat ja Saksan armeija sai kipeästi kaipaamansa täydennystä. Virolaiset yksiköt sijoitettiin Viron rintamalle.
Ratkaisutaistelu käytiin Virumaan tasankoa hallitsevien Sinimäkien kukkuloiden omistuksesta 26.7.–10.8.1944 (Kannaksen suurhyökkäys oli 9.6.–15.7. ja ratkaiseva Tali-Ihantalan taistelu 25.6.–9.7.). Leningradin rintaman hyökkäys torjuttiin Sinimäillä ankaran materiaalitaistelun jälkeen. Erityisesti virolaisista kootut yksiköt kunnostuivat Sinimäkien taistelussa.
Suomi solmi aselevon 4.9.1944 ja se muutti strategisen tilanteen Suomenlahden rannoilla aivan toiseksi. Puna-armeija oli myös murtautumassa Latviassa, Väinä-joen eteläpuolella, Itämerelle ja Saksan pohjoista armeijaryhmää uhkasi mottiin jääminen. Saksalaiset vetäytyivät nopeasti ja yllättäen 17.9. alkaen ja Puna-armeija valloitti Viron mannerosat 24.9. mennessä.
Samaan aikaan virkaa tekevä presidentti Jüri Uluots nimitti Otto Tiefin hallituksen virkaansa 18.9. Hallitus ehti vakuuttaa Viron puolueettomuutta toisessa maailmansodassa ja pyytää niin Neuvostoliittoa kuin Saksaakin menemään muualle sotimaan. Toompean Pitkän Hermannin tornin hakaristilippu korvattiin Viron lipulla ja hallituksen päätökset julkaistiin virallisen lehden erikoisnumerossa, jotta ne olisivat laillisia. Viron armeijaakin oltiin perustamassa uudelleen, ylipäällikkö ehdittiin nimittää (kenraali Laidoner oli kyyditetty 1940). Paljoa muuta ei ehditty tehdä, sillä venäläisten panssarikärki oli Tallinnassa 22.9. ja aamutuimaan hallitus oli lähtenyt kohti Länsi-Viron rannikkoa ja maanpakoa.
Suomenpojat eli JR200 oli myös palannut Viroon ja kävi taisteluita Keski-Virossa ja Tarton suunnalla, siellä teitä pidettiin auki pakolaisille. Noin 70 000 ihmisen arvioidaan paenneen noina kaoottisina päivinä ja se on paljon silloisesta vajaan miljoonan kansasta.
Virolaiset olivat taistelleet ja kaatuneet Puna-armeijaa vastustaessaan. Kansainvälisen oikeuden mukaisesti virolaiset olivat julistaneet vapautuneensa saksalaisten miehityksestä ja palauttaneet vielä vuoden 1940 kesäkuussa olemassa olleen tasavallan. Lähes 10 prosenttia kansasta oli lähtenyt pakoon lähestyviä venäläisiä.
Nämä olivat kiusallisia asioita viralliselle neuvostohistorialle, siksi niistä vaiettiin ja niiden sijaan kirjoitettiin vaihtoehtoinen neuvostohistoria.
Kansallinen elokuva
Ohjaaja Elmo Nüganen alkaa olla ”Viron Edvin Laine”.Hän on tehnyt Viron vapaussodasta kertovan elokuvan Nimet marmoritaulussa, joka on jo kansallinen ikoni. Nyt on valmistunut 1944-elokuva, josta taitaa tulla samanlainen kansallinen merkkiteos.
Elokuva alkaa Sinimäkien taisteluista ja siinä korostetaan virolaisten tietoisuutta siitä, että he taistelevat Viron eivätkä Saksan puolesta.
Puolivälissä näkökulma vaihtuu ja sotaa katsotaan Puna-armeijaan kuuluneen Eestin kivääriarmeijakunnan taistelijoiden silmin. Elokuvan punaiset virolaissotilaat ovat tavallisia virolaisia asevelvollisia vuodelta 1940. Heidät yksinkertaisesti vietiin Neuvostoliittoon ja liitettiin punaarmeijaan. Heiltä puuttuu täysin se aatteen palo, joka vuosikymmenet liitettiin virolaisiin punaveteraaneihin.
Tavallisia ihmisiä, joita kohtalo heittelee eri puolille sodan myrskyissä. Siitä elokuva kertookin ja luo kansallisen yhtäläisyysmerkin kaikkien virolaisten välille, riippumatta siitä missä armeijassa he vuonna 1944 joutuivat taistelemaan. Siinä missä opiskelijapojan historiantutkimus vuonna 1981 toi julki salatun historian, Nügasen elokuva hakee kansallista tilinpäätöstä, tapahtumien hyväksymistä sellaisinaan.
Elokuvana 1944 on ehkä jopa parempi kuin Nimet marmoritaululla ja se kuvaa hienosti ja tarkasti ihmisiä keskellä kohtaloitaan. Tässä näkyy teatteriohjaajan silmä pienille yksityiskohdille. Sotaelokuvana nykytekniikka mahdollistaa näyttävyyden, joka vetää vertoja mille Hollywood- tuotannolle tahansa. Suomalainen katsoja näkee näyttävän sotaelokuvan, jossa ihminen on panssarivaunua suuremmassa osassa, virolainen näkee puolestaan kansalliselokuvan.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheesta