Virolaiset pakolaiset

Toisen maailmansodan loppupuolella

Euroopassa seurasi pakolaisaalto toistaan. Miljoonat ihmiset joutuivat etsimään itselleen uuden kodin, usein vieraan kansan keskeltä.

Virolaisia pakolaisia oli Euroopan mittakaavassa vähän, vain 70 000–80 000, sen useampi ei ehtinyt paeta. Noin miljoonan virolaisen kansakunnalle lukumäärä oli suuri, etenkin kun pakolaisissa oli suhteellisesti hyvin paljon kulttuuriväkeä ja sivistyneistöä.

Pakeneminen oli viisasta, sillä neuvostovuosi 1940–1941 oli näyttänyt, mistä tuuli puhaltaa ja liian monelle se puhalsi Siperian suuntaan. Syyskuussa 1944 Saksan sodanjohto päätti vetäytyä Virosta ja Latviasta. Vetäytyminen oli nopea, se kesti vain muutaman päivän. Ja vetäytyvien saksalaisten kannoilla marssi Viroon puna-armeija. Ne jotka ripeästi ja aloitteellisesti hoitivat asioitaan, pääsivät pakoon. Jahkailijat ja varovaisesti tilannetta tarkkailevat ihmistyypit jäivät armotta nopeiden tapahtumien jalkoihin, eivätkä koskaan päässet pakenemaan. Luonnollisesti suurin osa tavallisista virolaista ei koskaan edes harkinnut pakolaisuutta vaan jäi aloilleen vapaaehtoisesti. Suurimman osan pakolaisista evakuoivat saksalaiset laivoilla Saksaan. Työvoima oli 1944 Kolmannessa valtakunnassa jo arvossaan. Osa virolaisista ei kuitenkaan halunnut Saksaan vaan yritti meren yli Ruotsiin. Reitti Suomeen oli suljettu, Suomi oli solminut aselevon Neuvostoliiton kanssa ja Suomen poliittinen liikkumatila oli rajoitettu. Suomeen aikaisemmin päätyneet virolaiset siirrettiin kaikessa hiljaisuudessa Ruotsiin.

Ruotsista tuli poliittinen koti

Ruotsiin pakeni kalastajaveneillä myös Viron viimeinen hallitus ja ulkomailla muodostettiin pakolaishallitus. Käytännössä kaikki pakolaishallituksen ministerit elivät Ruotsissa, mutta hallitus kokoontui virallisiin kokouksiinsa Osloon. Puolueeton Ruotsi ei halunnut sen kaltaista poliittista toimintaa tapahtuvan, Nato-maa Norjassa tilanne oli toinen. Kaikki osapuolet suhtautuivat tähän kulissinomaiseen toimintaan hyväksyvästi.

Ruotsi oli nimittäin tehnyt paljon enemmänkin virolaisuuden tukemiseksi kuin sallinut pakolaishallituksen ministerien asua alueellaan. Suuri osa Viron humanistisesta sivistyneistöstä pelastettiin jo alkuvuodesta 1944 Ruotsiin tai autettiin pakenemaan sinne syksyllä 1944. Näillä professoreilla, tutkijoilla ja kirjailijoilla ei olisi ollut pitkiä elonpäiviä uudessa Neuvosto-Eestissä, sen todistivat vuoden 1941 kesken jääneet (Saksa hyökkäsi 22.6.1941 Neuvostoliittoon) puhdistukset. Ruotsiin pelastettiin siis merkittävä osa virolaisen kulttuurin jatkuvuuden takaajista. Ruotsin valtio tuki näiden humanistien elämää ja tarjosi hyvin monelle ”suojatyöpaikan” arkistolaitoksen parissa. Virolaiset kulttuurihenkilöt laittoivatkin uutterasti Ruotsin arkistoja kuntoon ja samalla pystyivät jatkamaan omaa kulttuurityötään.Ruotsissa perustettiin luonnollisesti lukuisia virolaisyhdistyksiä ja vielä lukuisampia laulukuoroja. Ilmestyi useita vironkielisiä sanoma- ja aikakauslehtiä. Vironkielinen oma kustantamo julkaisi niin tietokuin kaunokirjallisuutta. Virolaisilla yliopisto-opiskelijoilla oli omat osakuntansa ja olipa vielä ruotsinvirolaisten oma edustajisto, joka valittiin omilla vaaleilla.

Ruotsissa oli helppo olla yhteydessä koti-Viroon, Neuvosto-Eestin radion lähetyksiä saattoi kuunnella ja jo 60-luvulla alkoi matkustaminen eli sukulaisvierailut molempiin suuntiin. Ruotsinvirolaiset eivät muodostaneet ihan sellaista tiivistä yhteisöä kuin mitä kotimaasta eristäytyneemmät virolaisvähemmistöt muodostivat. Ruotsissa on nykyään vielä noin 26 000 etnistä virolaista.

Atlantin taakse

Saksaan evakuoidut pakolaiset jäivät vähän tyhjän päälle kun Saksa antautui toukokuussa 1945. Heille ei ollut enää tarvetta Saksassa, mutta kotimaahankaan ei voinut palata. Läntisillä Saksan miehitysvyöhykkeille perustettiin pakolaisleirejä myös Baltian pakolaisille. Leireillä odotettiin jotain tapahtuvaksi, odotettiin matkustuslupaa johonkin vastaanottajamaahan. Kotimaa oli kuitenkin Neuvosto-Eesti ja sieltä luvatta poistuneita neuvostokansalaisia odotti vain vankileiri Siperiassa.

Leireillä töitä ei oikein ollut ja jos vaikka olisikin ollut töissä ennen Saksan antautumista esimerkiksi läheisessä kaupungissa, niin sinne ei enää leirin portista päässyt. Odotettaessa tehtiin sitä mitä pystyttiin, ensimmäisinä varmasti syntyivät laulukuorot ja toisena luultavasti koulut. Oli kulttuuritoimintaa ja oli opetusta, oli jopa lehtiä ja leiriteattereita.

Vähitellen itäeurooppalaisten pakolaisten leirejä tyhjennettiin ja pakolaisille myönnettiin matkustuslupia länsimaihin. Virolaisia suunnattiin erityisesti Kanadaan (nykyään noin 20 000) ja Yhdysvaltoihin (nykyään noin 26 000). Ruotsi, Yhdysvallat ja Kanada olivatkin suurimpien virolaisyhteisöjen uudet kotimaat.

Pakolainen nähtiin 1940-luvun lopulla siirtolaisena ja kotoutuminen oli siirtolaisen oman edun mukaista, joten siirtolainen sai itse olla vastuussa kotoutumisestaan.

Englannin kielen opettelu oli ensimmäinen kynnys, sillä hyvä kielitaito oli edellytys työmarkkinoilla. Jotenkin eri kansoilla on siirtolaisuudessa erilaiset suosituimmat talouselämän alat. Joissakin kansoissa arvostetaan ravintolan pitämistä, toisen jäsenet pitävät arvossa kauppaa.Jos uuden maailman virolaisten taloudellista aktiivisuudesta haettaisiin jonkinlaista yleistä linjaa, niin se olisi tekeminen. Moni oli rakennusmiehenä ja monella oli oma pieni alan yritys, moni oli jossain yrityksessä ”mestarina”. Ylipäänsä he olivat aina tekemässä jotain ja tässä tekemisessään he myös menestyivät. Baltit ja erityisesti virolaiset olivatkin 1950-luvulla niitä siirtolaisryhmiä, jotka kaikkein nopeimmin pystyivät nostamaan elintasoaan.

Uuden maailman virolaisilla oli tietenkin omat yhdistyksenä, laulukuoronsa, lehdistönsä ja kirjakustantamonsa. Merkittävä oli New Yorkista alkanut kulttuurikeskusten liike Eesti Majat.

Yhdysvalloissa oli ollut virolaissiirtolaisia luonnollisesti aikaisemminkin, aivan kuten amerikansuomalaisiakin. Tilanne kuitenkin muuttui kun kymmeniätuhansia maamiehiä tuli yhtenä suurena siirtolaislaineena. Yhdessä uudet ja vanhat siirtolaiset ostivat New Yorkista talon, joka nimettiin ”Viron taloksi” eli Eesti Majaksi. Kulttuurikeskus osoittautui hyvinkin elinvoimaiseksi ja pian Eesti Majojen verkosto levittäytyi kaikkialle, missä oli suurempi virolaisasutus. Pian niitä oli jo parikymmentä.

Pakolaisuudessa eläville oli suuri merkitys sillä, että oli olemassa fyysinen paikka, pieni palanen menetettyä kotimaata, paikka jossa saattoi puhua äidinkieltään, vaikkapa sitten keskellä New Yorkia. Kulttuuritoiminta oli omarahoitteista, siihen ei odotettu yhteiskunnan apua, vaan itse tehtiin se, mihin oli varaa ja mikä koettiin tärkeäksi.

Toinenkin tärkeä perinne alkoi vuonna 1966, nimittäin Metsäyliopisto. Kanadan virolaisen partiojärjestön leirikeskuksessa järjestettiin toisen polven pakolaisille kesäkurssit, joissa käsiteltiin yhteiskunnallisia aiheita, Viron historiaa ja Viron kulttuuria. Teini-ikäiset joutuivat todelliseen kieli- ja kulttuurikylpyyn ja parhaat saatavilla olevat opettajat kertoivat nuorille heidän juuristaan. Metsäyliopisto oli sellainen menestys, että niitä alettiin nopeasti järjestää myös muissa maissa, joissa oli merkittävä virolainen vähemmistö ja niitä järjestetään edelleen joka vuosi, sillä tarve nuorten kieli- ja kulttuurikylpyyn ei ole mihinkään kadonnut.

Kovin kaukana

Virolaispakolaisia päätyi myös Australiaan, nykyään siellä elää lähes 6 500 virolaista. Ehkäpä etäisyys Euroopasta, sen tajuaminen, että ollaan todella kaukana vanhasta kotimaasta on saanut Australian virolaisuuden erityisen aktiiviseksi.

Joka neljäs vuosi (vuodesta 1972 alkaen) järjestettävä ulko-virolaisten maailmanlaajuinen kokoontuminen eli ESTO-päivät järjestettiin ensimmäisen kerran Laulavan vallankumouksen vuotena 1988 Australiassa. Se oli ulkovirolaisuuden murroshetki, vanha kotimaa oli vapautumassa ja jokainen joutui itse määrittelemään, onko hän virolainen vaikkapa Australiassa vai australianvirolainen. Tuolloin ESTO-päivillä liehutettiin Viron lippuja aivan uudella mielellä.

TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN

Lue lisää samasta aiheesta
Atlantin taakse poliittinen koti Virolaiset pakolaiset