PASSISTA TIETOVÄYLÄÄN
Suomi ratkaisee lopultakin sairaanhoidon tietojärjestelmäongelmat Tietoväylähankkeella. Se taas on olemassa kiitos Neuvostoliiton vainoharhaisuuden.
Monesta tv-sarjasta on meille tuttua, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, tai ainakin melkein kaikkeen. Ihan täysin kysymys ei ole käsikirjoittajien mielikuvituksen laukasta, vaan ihan oikeassa elämässä asioilla ja ratkaisuilla voi olla sellaisia outoja seurauksia, joita ei ole voitu aikoinaan arvatakaan. Kuten Viron ulkomaanpassien ja Suomen uuden Tietoväylän melkein suoraa syy-seuraussuhdetta.
Neuvostoliitossa tiedostettiin kansalaisten paha tapa loikata ulkomaanmatkoilla ja siksi ulkomaan matkaan vaadittiin matkustuslupa. Lausuntonsa antoi niin työpaikan puolueosasto kuin paikallinen KGB:n osasto ja muut tarvittavat virastot. Vasta matkustusluvan saatuaan saattoi anoa ulkomaanpassia, jotta voisi viedä sen kohdemaiden lähetystöihin viisumin saantia varten. Kun sitten matkalta palattiin kotimaahan, otti sataman passintarkastus ulkomaanpassin pois, eihän sitä enää kansalainen tarvinnut. Matkojen välillä ulkomaanpassi oli hyvässä tallessa paikallisen miliisiaseman kassakaapissa.
Oli jotenkin luontevaa, että vapauden symboliksi uudelleen itsenäistyneessä Virossa muodostui oikeus vapaasti matkustaa ulkomaille. Yhtä luontevaa oli, että ensimmäiseksi Viron viralliseksi henkilöllisyystodistukseksi otettiin ulkomaanpassi. Koko kansa käveli passi aina taskussa, henkilöllisyystodistusta kun tarvittiin pankeissa ja virastoissa. Monikaan ei matkustanut ulkomaille, sillä ulkomaanmatkat olivat kalliita, mutta matkustamisen mahdollisuus oli se tärkein asia.
Kohti tietoyhteiskunta
Uudelleen perustettavalla valtiolla oli muitakin huolia ja murheita. Pääministeri Mart Laarin hallitus yritti sekä ratkoa syliin kaatuvia ongelmia, mutta myös ajatella tulevaisuutta.
Virkamiehistössä joku älysi kyseenalaistaa tulevaisuuden hallinnon koon. Vähän laskettiin ja todettiin, että nykyisellä menolla ja EU:n jäsenenä tulevaisuudessa enemmistö akateemisesti koulutetuista virolaisista olisi valtion hallinnossa. Hallinto olisi kyllä saatu toimimaan, mutta mistä palkat, jos veroja ei tule, kun koulutettu- ja ihmisiä ei riitä yritysmaailman palvelukseen?
Ratkaisu oli yksinkertainen, luovuttiin neuvostoliittolaisesta hallintotavasta ja otettiin tekniikka apuun. Vähemmän virkapaikkoja ja vähemmän virkamiehiä, jotka puolestaan keskittyivät olennaiseen osaamiseensa ja papereita pyöriteltäisiin tietokoneilla. Lähtötaso kun oli mitä oli, niin tulokset eivät voineet olla muuta kuin loistavia. Ja tämä taas innosti keksimään lisää ja lisää, tuli täysin paperiton valtioneuvosto, lähes kaikki asiakirjat olivat ministeriöissä sähköisessä muodossa, tuli internetpohjaiset lausuntokierrokset.
Viron suuri tilaisuus tuli vuosikymmentä myöhemmin ja pääministerinä sattui silloinkin olemaan Mart Laar. Ulkomaanpassit nimittäin vanhentuivat kymmenen vuotta niiden myöntämisestä ja nehän oli myönnetty koko kansalle suunnilleen samaan aikaan. Nyt oli mahdollisuus ottaa käyttöön uusi perusdokumentti. Malli löytyi Suomesta, jossa oli kehitetty erittäin hyvä sirullinen henkilöllisyystodistus. Mitäpä sitä hyvää parantelemaan ja samanlainen sirullinen henkilöllisyystodistus määrättiin virolaisten perusdokumentiksi, joka pitää kaikilla olla. Perusdokumentin lisäksi kansalaisella voi olla muita dokumentteja, kuten ajokortti tai ulkomaanpassi.
Erilaisia sähköisiä palveluita oli sähköistä julkishallintoa luotaessa kehitetty, mutta ongelma oli sama kuin mikä on vaikkapa suomalaisessa terveydenhoidon tietojärjestelmissä, sinänsä hyvät ohjelmat eivät osaa keskustella keskenään. Rahaa kansallisiin ohjelmistotalkoisiin ei köyhällä Virolla ollut, joten piti keksiä konsti. Konsti on nimeltään X-tee eli X-tie (suomalaisittain hienosti X-road).
Mikä olikaan kaikkien tietojärjestelmien pienin yhteinen nimittäjä? Tietenkin asiakkaan tunnistus.Toinen oivallus oli, että on vaikeaa panna kaikki ohjelmat vaihtamaan automaattisesti tietoja keskenään, mutta suhteellisen helppoa on saada ohjelma vaihtamaan tieto- ja jonkin tiedonvaihto-ohjelman kanssa. Kaikkialle tarvittiin vain yksi uusi ohjelmoitava kommunikaatio-palikka ja kas kummaa, kaikki ohjelmat pystyivät välittäjän avulla vaihtamaan tietoja keskenään. Tunnistus/välitysohjelmaa nimitettiin sitten X-tee:ksi.
Käyttö on tavalliselle kansalaiselle helppoa. Henkilökortti käy SOK:n bonuskortista, uimahallin kausikortista tai bussilipusta. Kaikki järjestelmät voivat käyttää tunnistus/välitys-ohjelmaa hyväkseen ja koska koko kansa on varustettu henkilökorteilla, kannattaa palveluita kehittää.
Nyt Viro on luovuttamassa tämän X-tee-teknologian suomalaisille ja meillä se tulee toimimaan Tietoväylä-nimellä. Aluksi Suomessa on tärkeintä välitysohjelmaominaisuudet, näin saadaan julkis-hallinnon järjestelmät lopultakin keskustelemaan keskenään. Suomalaisille puolestaan olisi hyödyllisempi se tunnistuspuoli, jolloin ei tarvitsisi lompakkoon kuin yhden asiakaskortin. Sirullinen henkilökortti on Suomessa vapaaehtoinen ja maksullinen, joten riittävää asiakaspohjaa palveluille tuskin saadaan ennen kuin kortinkäyttäjien määrä jollain konstilla nostetaan suurimpaan osaan väestöstä.
Tietotekniikka jäi muiden mullistusten varjoon
Viron tietoyhteiskunta on monelle yllätys, sillä Virossa on tapahtunut niin paljon, että hiljainen teknologinen kehitys jää helposti tarkkailijaltakin huomaamatta.
Virohan aloitti pohjalta, jos ei jopa montusta. Maan ei pitänyt itsenäistyä uudelleen elokuussa 1991, itsenäisyyttä kohti kuljettiin, mutta realistisesti ajateltiin ajan olevan kypsä vasta 2000-luvun taitteessa. Moskovassa tehtiin kuitenkin epäonnistunut vallankaappaus ja koko Neuvostoliitto hajosi. Virossa hallitus ei voinut tehdä muuta kuin laatia hätäohjelman, kiireellisimmät asiat kolmeksi päiväksi, kolmeksi viikoksi ja kolmeksi kuukaudeksi. Sen pitemmälle ei uskallettu katsoa, sillä kolmen kuukauden päästä elokuusta alkoi talvi.
Aivan tyhjästä vapautuneen Viron ei tarvinnut aloittaa. Maalla oli kutakuinkin demokraattisilla vaaleilla valittu parlamentti (vuoden 1990 vaaleissa oli jo useita ehdokkaita, mutta vaalilaki oli vielä neuvostohenkinen, oltiinhan silloin vielä osa Neuvostoliitosta) ja parlamentin luottamusta nauttiva hallitus sekä virkamiehistö. Periaatteessa kaikki valtion tarvitsemat asiat olivat olemassa, mutta ne eivät olleet vielä tarvittavalla taitotasolla.
Talous oli kaaoksessa. Neuvostoliitossa oli raivonnut ja raivosi edelleenkin superinflaatio. Rupla-alueen talous ei ollut enää taantumassa vaan montussa. Viro toi teollisuuden raaka-aineet ja suuren osan elintarvikkeistaan, mutta Virossa ei ollut sellaista vientiteollisuutta, joka olisi pystynyt elättämään kansankunnan maailmanmarkkinoilla. Huoltotilanne oli huono, elintarvikkeita oli kansalle muutamaksi viikoksi, polttoaineita ja teollisuuden raaka-aineita vielä lyhyemmäksi ajaksi. Ainoa valopilkku oli sähköenergia. Narvan palavaa kiveä polttavat voimalaitokset pitivät maan sähkössä. Esimerkiksi välillä kaupunkiliikenteen bussit seisahtelivat bensapulassa, mutta etenkin Tallinnassa ratikat ja rollikat ajoivat reittejään kotimaisen energian turvin. Taloussähköä koteihin kyllä riitti, mutta kaukolämmön kanssa oli vähän huonommin.
Oli kahdenlaisia ongelmia, mistä saada kansalaisille ruokaa ja lämpöä, miten elää talven yli. Toisen luokan ongelmat olivat tulevaisuuden ongelmia, piti perustaa länsimainen oikeusvaltio. Tarvittiin perustuslaki, puolueet, vaalit ja valtiokoneiston kohentaminen, muun muassa oikeusasiamiehen virka ja oikeuskanslerinvirat perustettiin. Sitten oli se talous, ruplasta oli päästävä eroon ja oma raha oli saatava käyttöön mahdollisimman pian. Perusteet saatiin kuntoon kesällä 1992. Samaan aikaan uudelleen itsenäistyneen Viron pitäisi alkaa käyttäytyä kuin valtio, eli liittyä kansainvälisiin järjestöihin, tavoitella EU:n jäsenyyttä, osallistua kansainväliseen toimintaan.
Tästähän se lähti, jotta kansalla olisi ruokaa talouselämä piti saada pyörimään ja jotta talouselämä pyörisi, piti sillä olla riittävästi koulutettuja asiantuntijoita käytettävissään. Niitä samoja, joita tarvittiin valtiona olemiseen ja valtiona toimimiseen. Maassa, jossa esimerkiksi kopiokone oli perinteisesti ollut sihteeri, hiilipaperi ja mekaaninen kirjoituskone, ratkaisu oli itsestään selvä. Virosta tuli tietoyhteiskunta.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheesta
