Häivytetty historia
Neuvostovuosina yritettiin saada ihmiset unohtamaan, että joskus oli ollut toisenlainen Viro. Ihmisten muisti oli kuitenkin vahvempi kuin propagandakoneisto ja yritys epäonnistui täysin.
Tallinnassa Vapaudenaukiolta, siitä missä Harju-katu alkaa, nousevat rappuset Toompealle. Rappusten kaiteilla on komeita sinkkisiä kukkaruukkuja, joissa on kohokuviona Viron vaakuna. Metalliruukut ovat uudet, sillä Neuvosto-Eestissä samalla paikalla olleista samanlaisista ruukuista oli hiottu pois Viron vaakuna. Tämä oli Neuvosto-Eestissä virallinen käytäntö: kaikki, mikä muistutti Viron tasavallasta, pyrittiin häivyttämään.
Vaarallisin oli lippu
Vaarallisimpana symbolina pidettiin Viron tasavallan lippua. Alkuperäinen Viron ylioppilaiden seuran lippu 1800-luvulta katosi Viron kansallismuseon vitriinistä jälkiä jättämättä. Tosin se oli kopio, sillä kaukonäköiset miehet olivat vaihtaneet aidon alkuperäisen lipun kopioon ja kätkeneet alkuperäisen lipun odottamaan parempia aikoja.
1980-luvun alussa Tallinnan koululaislevottomuuksissa, mitkä länsimaisen käsityksen mukaan olivat pari lasten joukkokokoontumista, annettiin ankaria tuomioita siitä, että joillakin koululaisilla oli tulitikkulaatikkoon piilotettuina itse piirrettyjä Viron tasavallan lippuja.
Väriyhdistelmää sininen-musta-valkoinen vainottiin ahkerasti. Kannatti ihan oikeasti katsoa eteisessä peiliin, ettei vaatteissa vain ollut väärä väriyhdistelmä. Erään toimittajan lupaava ura tyssäsi siihen, että yhden kulttuurilehden kannessa olivat kansallisvärit eli sinistä ja mustaa otsikkotekstiä valkoisella paperilla. Skandaali syntyi siitäkin, että eräässä runossa riimien ensimmäisistä kirjaimista muodostui väriyhdistelmän nimi. Lippujahti oli jatkuvaa ja sitä tehtiin tosissaan.
Laulavan vallankumouksen henkinen voitto näkyi jo siinä, että Tallinnan laululavalla isänmaallisten rock-kappaleiden soidessa heiluteltiin Viron tasavallan lippuja. Lippuvillitys levisi yli koko maan kesällä 1988 ja kaikkialla tuotiin esiin uusia tai huolellisesti varastoituja Viron tasavallan lippuja.
Uudistusmielinen virolainen poliittinen johto teki sen mitä tehtävissä oli ja virallisti Viron tasavallan lipun kansalliseksi symboliksi ja juhlallisesti se nostettiin Pitkän Hermannin tornin lipputankoon vanhana itsenäisyyspäivänä 24.2.1989.
Edelleenkin Viron itsenäisyyspäivän juhlallisuudet alkavat lipunnostolla Pitkän Hermannin torniin. Tilaisuus on kuulaana helmikuisena pakkasaamuna sykähdyttävä. Tallinna lepää vielä aamun sinisessä hämärässä ja puhallinorkesterin soittaessa kansallislaulua lippu nousee salkoon juuri sillä hetkellä, kun aamuauringon ensimmäiset säteet osuvat lipputankoon. Yön hämärästä lippu kohoaa nousevaan päivään ja hohtaa ainoana värikkäänä asiana kaupungin ja virolaisten maan yllä uuden päivän valossa. Tietenkin ohjelmassa on myös juhlapuhe ja kuorolaulua, ollaanhan Virossa.
Kadonneet patsaat
Menneisyyden häivyttämiseen kuului myös patsaiden vaihtaminen. Lenin-patsaita tuli vähän kaikkialle, samoin Suuren Isänmaallisen sodan muistomerkkejä. Vanhat, poliittisesti epäsopivat patsaat poistettiin. Kuuluisin esimerkki oli Tallinnan Reaalikymnaasin edessä ollut Vapaussodan muistopatsas.
Koulupoikien tapoihin kuului kouluun tullessa nostaa kouluhattuaan patsaalle. Kun patsas oli viety pois, hattua nostettiin jalustalle ja sitten pelkälle jalustan paikalle. Tällainen vastavallankumouksellinen meno luonnollisesti kiellettiin ja niin pojat tulivat kouluun paljain päin ja koululakki kaivettiin esiin vasta sisällä. Sitten tämäkin piti kieltää.
Vapaudenpatsas oli ja on koulun edessä siksi, että juuri Reaalikymnaasiumin lukioluokat lähtivät ensimmäisten joukossa Vapaussotaan 1918, opettajiensa johdolla. Poistettu patsas löytyi varastosta saksalaisten vallattua Viron 1941 ja tuotiin takaisin paikalleen. Valtaajien vaihduttua 1944 patsas poistettiin toistamiseen ja nyt se hävitettiin. Viron uudelleen itsenäistyttyä patsaasta tehtiin valokuvien perusteella kopio ja se laitettiin alkuperäisen patsaan paikalle Estonia-teatteria vastapäätä.
Viron uudelleen itsenäistyttyä alkuperäisiä patsaita alkoi palailla paikoilleen, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Varsinkin maaseudulla ja pienissä kaupungeissa oli Vapaussodan sankaripatsaita kaadettu annettujen käskyjen mukaan, jopa rikottu, kuten vaadittiin. Palaset oli sitten ”hävitetty” hautaamalla ne varovaisesti maahan. Vapauden koittaessa palaset kaivettiin esiin, muurattiin jalustat kokoon ja laitettiin patsaat oikeille paikoilleen.
Patsaisiin verrattavia olivat suurmiesten haudat. Niitä ei oikein voinut hävittää kulttuurihistoriallisista syistä, sillä se olisi näyttänyt jo liian räikeältä menneisyyden pelolta. Haudat jätettiin hoitamatta ja ruohottumaan. Tartossa 1980-luvulla ylioppilaat veivät muun muassa itsenäisyyspäivänä (jonka vietto luonnollisesti oli kiellettyä) kynttilöitä suurmiesten haudoille. Suosituin oli Viron Vapaussodan sankarin Jüri Kuperjanovin hauta. Öisellä hautausmaalla leikittiin totista kissa ja hiiri -leikkiä, kun turvallisuuspoliisin miehet jahtasivat pimeällä hautausmaalla uskalikkoja ylioppilaita. Kiinni jääneet tietenkin erotettiin yliopistosta.
Kielletyt kirjat
Vaarallisimmat kirjat olivat luonnollisesti historiankirjat. Ne puhdistettiin kaikista kirjastoista ja kansalaisia käskettiin luovuttamaan hallussaan olevat kielletyt kirjat viranomaisille. Virallisia listoja kielletyistä kirjoista julkaistiin ja listoja täydennettiin jatkuvasti. Listoille päätyi myös kaunokirjallisuutta, etenkin länteen paenneiden kirjailijoiden teoksia. Raskaasti raskauttavaa oli, jos jostain syystä tehdyssä kotietsinnässä löytyi vaikkapa Vapaussodan historia, Viron historia -kirjasarja tai Viron tasavallan aikainen tietosanakirja.
Kirjoja kätkettiin ja niiden arvo nousi nuoren sukupolven silmissä. On ihan eri asia lukea kuivahkoa Vapaussodan historiaa vaikkapa koulussa kuin isovanhempien kesäpaikan vintillä salaa ja koko ajan varoen. Samoin kätkettiin vanhoja sanomalehtiä ja aikakauslehtiä. Virolaisten salaiset kirjastot pitivät yllä historian tietoisuutta ja säilyttivät siteen vanhaan Viron tasavaltaan myös niissä virolaisissa, jotka eivät olleet vielä Viron tasavallan aikana syntyneet.
Kielletyistä kirjoista koottiin pääkirjastoissa ”suljetut kirjastot”, joissa muun muassa ideologian kanssa työskentelevät saattoivat tutustua niihin aatteisiin, joita vastaan he taistelivat. Samoin toimittiin arkistojen kanssa. Arkistomateriaalia ei hävitetty, vaan se siirrettiin ”suljettuun arkistoon”, vain erikoisluvalla toimivien tutkijoiden käyttöön.
Laulavan vallankumouksen aikana Rahva Hääl -sanomalehti teki rohkean tempauksen. Se julkaisi tavanomaista paljon suuremman painoksen ja siinä koko Molotov-Ribbentrop-sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan, sen, jossa Natsi-Saksa luovutti Baltian maat Neuvostoliiton etupiiriin. Ideana oli, että lehden numero päätyy virolaisten salaisiin kirjastoihin ja koskaan kaikkia numeroita ei saada kerättyä pois kansalta, jolloin tieto salasopimuksesta siis säilyisi.
Viron uudelleen itsenäistyttyä kielletyistä kirjoista otettiin uusia painoksia ja ne luonnollisesti myivät hyvin. Kirjanhan piti olla hyvä, jos neuvostovalta kerran oli sen kieltänyt.
Häivyttäminen epäonnistui
Kansan historian ja menneisyyden uudelleen kirjoittaminen osoittautui mahdottomaksi. Vaikka kaikki näkyvät merkit Viron tasavallasta oli huolellisesti poistettu, kadunnimiä myöten, ei ihmisten muistia voinut puhdistaa. Ihmiset muistivat ja nuoremmat sukupolvet oppivat muistamaan, millainen valtio oli ollut olemassa ennen Eestin Neuvostotasavaltaa. Historia ja menneisyys oli häivytetty näkyvistä, mutta se jatkoi omaa elämäänsä pinnan alla.
Pinnanalainen Viron tasavallan muisto antoi puolestaan virolaisille hyvän henkisen pohjan, kun itsenäisyystaistelu alkoi 1980-luvun lopussa. Uutta itsenäistä Viroa ei oltu rakentamassa tyhjästä, vaan oltiin palauttamassa vanhaa Viron tasavaltaa, toki nykyaikaisessa muodossa, mutta vanhan varaan rakentaen. Juuri tällaisen tapahtuman virallisen historian häivyttämisen piti estää ikiajoiksi.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVA HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheestaKadonneet patsaat Kansan historia Kielletyt kirjat
